maanantai 1. joulukuuta 2014

1. joulukuuta

Hei vain sinne ruutujen ääreen!

Pahoittelut hetken hiljaiselosta. Totuus on vain se, että mun elämä on niin tylsää ja tasapaksua tällä hetkellä ettei mulla ole ollut tarvetta avautua.. Kirjatkaa rasti seinään, koska tää on historiallista.

No joulukuu alkoi ja inttileskeyttä on enää 17 päivää jäljellä, hipheijaa! Oon ollut aika aikainen mato ja mulla on kaikki joululahjat hankittuna tai hankkimista/tekemistä vaille valmiita. Eli ei lahjastressiä mulle tänä vuonna kiitos! :)
Tänään mä olen herätellyt mun sisäistä tonttuani eloon luvan kanssa. Kaivoin pitkästä aikaa kaikki korttitalkookamat esille ja ryhdyin tekemään joulukortteja. Voin kertoa, että monitehoilla ja ilmeisesti uusiin laseihin tottumattomilla silmillä ei ihan mun perfektionistin luonteeseen sopivaa jälkeä saada aikaan.. Mutta ajatushan on tärkein?

No eniweis, eipä mulla oikeestaan kummempia. Mä näperrän yhden kortin vielä ja lähden moikkaamaan mammaani.
Heipsan ihanaiset!

-Sari


lauantai 18. lokakuuta 2014

naamakirjasta napattu

Sunnuntaina vietettiin kansainvälistä reumapäivää ja tällä viikolla on vietetty reumaviikkoa. Sunnuntaina reumapäivän innoittamana lukuisat mun reumakaverit jakoi omia tarinoitaan Facebookissa ja mä olin yksi niistä ihmisistä. Nyt ajattelin tulla jakamaan sen pienen pätkän tänne.

Lastenreuma ja minä- kombolla on menty yhdessä reilu 18 vuotta. Matka ei oo ollu ruusuilla tanssimista, no okei mitä sitä turhia kiertelemää, iha perseestähän se suurimmaks osaks on. Mut onneks aurinko paistaa risukasaankin!
Pahimmat vaiheet mä olen käynyt läpi koko peruskoulun aikana. Kortisonin aiheuttama turvotus ja lyhytkasvuisuus teki musta koulukiusatun ja epävarman. Jatkuva kipuilu ja epävarmuus siitä, saanko itse hiukset pestyä, sukat jalkaan tai vesilasin nostettua huulille ja juotua on tehnyt elämästä vaikeaa. Mä en ole koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon. Pyörätuolissa on tullut vietettyä aika paljonkin aikaa ja mä osaankin ajaa sitä pyörää paremmin. Parhaimmillaan kortisonia on syöty 30mg/36mg joka toinen päivä suun kautta, kortisonia on saatu suoneenkin ja niveliin sitä pistettiin parhaimmillaan noin 40 paikkaan.
Lääkityksiä on tullut kokeiltua laidasta laitaan, osaan olen ollut koekaniininakin. Toiset on toiminut toisia paremmin ja toisista tuli vähän enemmän jotain oireita (mm. uusia diagnooseja). Sairaalan seinät tulivat koulua tutummaksi, mutta mä pärjäsin. Muutaman vuoden rauhallisen elon jälkeen mun uskoa koeteltiin keväällä nilkkaleikkauksen myötä. Mä jotenkin ajattelin, että kipsin kanssa ois ihan easy elää, mut ei sinne päinkään. 4 viikon täyden varauskiellon jälkeen mun lonkka ei tykännyt ollenkaan ja lonkka tekikin musta petipotilaan pitkiksi ajoiksi. Istuminen, pukeminen, seisominen, makaaminen, portaat, pienet kynnykset, etc etc. Kaikki asioita jotka on terveelle ihmiselle ihan helppoja, mulle ne oli luksusta jos sain tehtyä ne ilman että itkin tuskasta. Ortopedi laittoi mut keväällä leikkausjonoon, jotta lonkkaan saataisiin tekonivel. (Kertauksen vuoksi: mulla on jo vasemmassa polvessa tekonivel, joka muutti mun maailman täysin. Oikeassa nilkassa on kaksi titaaniruuvia ja se on luudutettu, use the google.) Suureksi ilokseni, joskin vähän varauksella, peruin leikkausajan muutamia viikkoja aikaa.
Vuosi sitten mä en kuvitellut olevani tälläisessa tilanteessa. Aneemisena ja särkylääkkeistä humaltuneena kirjoitin itseni keskiverroilla papereilla ylioppilaaksi, jolloin mun pitkäaikainen haave toteutui. Kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta ylpeitä ollaan siitä, että mun tilanteella mä tein sen. Mulla on parhaat kamut jotka jaksaa jostain kumman syystä (toim huom: mä en ole maksanut niille) kuunnella ja tukea mua. Niin hullulta kuin se kuulostaakin. Rakastava perhe ja poikaystävä (ei ollu lukihäiriö, tarkista vaikka) ja hyvä lääkekombo. Pystyn elämään suunnilleen normaalia elämää, itseäni en normaaliksi väitä, se olis räikeetä valehtelua. Jokainen päivä on pitkäaikaissairaalle erilainen ja jokainen päivä on taistelua jollain saralla. Elämässä kuitenkin meidän vahvuuden määrittää se, luovutetaanko me siinä taistelussa vai ei. Mä olen harkinnut luovuttamista, mutta onneksi en ole luovuttanut. Elämä on elämisen arvoista. :)

xx Sari 

torstai 2. lokakuuta 2014

kuulumisia

Hei vain siellä ruudun toisen puolen!
Mitä teille kuuluu? Tää on nyt velvoite, jos luet reumasairaan mutinoita niin kerro kuulumisesi kommenttiboksissa tai sähkärillä, mä haluan tietää miten mun lukijoilla menee. Samalla voitte ehdotella mitä haluatte tietää mun elämästä tai kokemuksista.  :)

Mun elämään kuuluu tällä hetkellä ihan hyvää. Päivät kuluu pikkuhiljaa eteenpäin, käyn iltakoulua kolmena iltana viikossa ja etsiskelen töitä. Reuma alkoi nostamaan päätään hiukan muutama viikko aikaa kun olkapää alkoi kipuilemaan. Satunnaisesti edelleen öisin kun herään asentoa vaihtamaan niin huomaan, että kylkimakuu on hieman kivulias. Autolla ajaminenkin on välillä kivuliasta kun käsi on suorassa edessäpäin ratissa. Onneksi kipu ei ole valtavaa niin normaali elämä onnistuu kuitenkin.

Ollaan poikaystävän kanssa innostuttu liikkumaan viikonloppuisin. Liekö mitä tuo armeijassaolo meidän molempien pääkopalle tehnyt, poikaystävä kun on vannonut enemmän salitreenin nimeen ja itse olen käynyt 2x viikossa fysioterapialla. Ollaan siis käyty heittämässä frisbeegolffia muutamana lomaviikonloppuna ja ollaan molemmat tykästytty lajiin. Tykätään Haukkavuoren radasta maaston takia: haukkiksessa on eripituiset pururadat lenkkeilyä varten ja talvisin radoilla on ladut. Frisbeegolfrata pitäytyy kilometrin lenkin sisällä ja radan maasto on metsää. Mä en ole mikään luontoihminen mutta olen jotenkin innostunut siitä hieman. Lapsena juostiin ja kiipeiltiin metikössä ja puissa minkä kerittiin, vanhemmiten se on jäänyt.

Joko tää vähänen urheilukärpänen on vaikuttanut asiaan tai sitten karmalla on muuten vain jotain mua vastaan sillä mun oikea polvi on alkanut temppuilemaan. Polvi tuntuu epävakaalta ja aivan kuin siellä lumpio hankaisi vastaan. Saattaa tietty johtua siitäkin, että polvi menee aina suorana yliojennukseen. Aina kun seison se yliojentuu ja kun kävelen se yliojentuu. Polvi on siis paino päällä kipeä. Fyssari on laittanut siihen kinesioteippiä erilaisina kokeiluina ja kinesio antaa mulle varmuutta tehdä normaalisti.

Mulla alkoi myös jokaisen naisen ikuisuusprojekti; laihduttaminen. Painoa on tullut kesän aikana aivan liikaa tähän pieneen kroppaan ja painoindeksien mukaan alan huipomaan lievää ylipainoa. Olen siis lisännyt liikuntaa arkielämääni. Joka päivä yritän käydä ulkona lenkillä tai sitten teen kotona hikijumppaa. Meillä on kotona kaikenmaailman jumppavälineitä, joten välineiden puutokseen ei mun laihduttaminen ainakaan kaadu. Kaatuu enemmänkin ehkä mun syömisiin. Juon kyllä mielelläni vettä, mutta myös vähäiset karamellimäärät uppoavat muhun hyvin. Lauantaisin mulla on mättöpäivä. Silloin saa syödä karkkia, sipsiä tai esmes pullaa (toim, huom. kirjoittaja ei tykkää pullasta) Mutta arkisin saatan syödä suklaavanukkaan tai karkin-pari päivän aikana.  Pienistä virroista syntyy iso joki. No seuraamme etenemistä innolla. :D

Tätä mulle kuuluu, entäs teille? :)


xx Sari

torstai 4. syyskuuta 2014

#kutsumua

http://www.lukio.fi/kutsumua/

Mä olen kohdannut kiusaamista esikoulusta yläasteen viimeisimpiin luokkiin. Mä olen ollut kiusattu ja mä olen nähnyt kiusaamista. Mua on kutsuttu kääpiöksi, läskiksi, lihavaksi, pätkäksi, kakaraksi, säälittäväksi, vammaiseksi, mitättömäksi, invalidiksi ja lista jatkuu vielä..

Mä puutun kiusaamiseen jos sellaista nään. Mä en pelkää sitä, että se kiusaaminen kohdistuisi siitä kiusatusta muhun. Mä en halua nähdä sitä tuskaa, jota kiusattu kokee. Kenenkään ei tarvitse sietää kiusaamista eikä kenenkään tulisi sitä paskaa kokea. Mä olen puuttunut ihan vain kaverillisiin kiusatilanteisiinkin, ulkopuolisen silmään kaikki näyttää niin erilaiselta. Mä puolustan mun kavereita ja perhettä viimeiseen asti. Mä puolustan itseäni. Kukaan ei ole toista ihmistä parempi ja kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi eikä kiusaamiselle ole ikinä mitään syytä. Kukaan meistä ei ole kaikkivaltias. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Ja vaikken uskonnollinen ihminen olekaan, niin synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Kellään ei ole oikeutta riistää toiselta turvallisuudentunnetta tai iloa. Kiusaaminen aiheuttaa turvattomuutta, luonteenmuutoksia, pelkoa ja kaikkea mahdollista muuta vahingollista. Pahimmasss tapauksessa se voi johtaa kiusatun itsemurhaan.

Face the truth world. Vaikka kiusaamisesta ei puhuttsisi sitä tapahtuu aina ja kaikkialla. Mun mielestä on luuserimaista, että sen sallitaan tapahtua. Puuttukaa siihen. Auttakaa kiusattua. Auttakaa hätää kokevaa. Auttakaa ihmisiä. Pistetään kiusaamiselle piste.


tiistai 19. elokuuta 2014

me, me and me

Mä en ole ikinä hyväksynyt itseäni. Median pyörittämien ulkonäköpaineiden ja ihailtavien luonteenpiirteiden sisällä oleminen ei ole koskaan ollut mun juttu. Mä olen aina yrittänyt olla ennenkaikkea rehellinen itselleni ja rehellinen muille. Mä olen joskus yrittänyt olla joku muu, joku mukavampi joku onnellisempi ja joku ystävällisempi.
Se rooli ei oo ikinä istunut mulle normaalilla tavalla, se on tuntunut aina väärältä.

Mun elämänfilosofiaan on aina vähän kuulunut se, että kaikkea täytyy kokeilla. Ehkä siksi mun on täytynyt kokeilla kaikkia luonteenominaisuuksia, mitkä niistä sopii mulle ja mikä on mun juttu. Onko musta mihin elämässä ja jos musta on johonkin niin oonko siinä ihan jees vai ihan superhyvä. Tuleeko musta toivoton tapaus vai jotain ihan mahtia yhteiskunnan kannalta tai edes jonkun ihmisen kannalta. Millon kannataa pitää suunsa kiinni ja millon sanoa mielipiteensä. Arvokas taito jonka mä olen tässä lähiaikoina oppinut: milloin kannattaa olla hiljaa.

Vuosien saatossa mä olen oppinut millainen ihminen mä olen. Jokaiselta meistä löytyy niitä huonoja ja hyviä luonteenpiirteitä, mutta mun kohdalla voisi ajatella että melkein jokainen luonteenpiirre voi osua kumpaan laatikkoon vain. Mä olen jääräpäinen, itsepäinen, hieman narsisti mutta kuitenkin osaan ajatella muitakin, olen ärsyttävän positiivinen ja kettumainen ihminen. Mä kuulun niihin ihmisiin joita ei kannata ärsyttää tai joille ei kannata ryttyillä. Mä olen muutaman kerran meinannut saada köniini sen takia kun olen niin ärsyttävän leikkimielinen ja lapsellinen joskus. Musta paras tapa testata uutta ihmistä kaveriporukassa on vähän kakaramaisesti härnätä sitä. Mä olen aina ollut vähän jätkämäinen, mikään tyttömäisyys ei ole ikinä iskenyt muhun. Iän myötä musta on tullut vähän prinsessamaisempi. vaikka edelleen viihdyn ahkerasti löysissä housuissa ja istun kuin pojat.
Mulla on musta huumorintaju ja jotkut ei joskus käsitä miten rankoilla aiheilla voi heittää huulta, mutta se on ollut mulle selviytymiskeino tähänkin asti.

Läheisistä on tullut mulle käsittämättömän tärkeitä viimeisen vuoden aikana. Mulle on tullut jostain maailmankolkasta tunteet. Tai sitten uskaltaudun vain näyttämään niitä nykyisin. Tykkään hirveesti kun joku on koko ajan lähellä, mut liika läheisyys on silti liikaa. Tarvin edelleen sen oman ajan. Tai jos ahdistaa niin vain muutama ihminen saa mut vedettyä sieltä ahdistuksesta ulos.

Mä opin myös ihan lähiaikoina arvostamaan mua itseäni. En ehkä ihan rakasta omaa kroppaani mutta osaan elää sen kanssa ja ymmärsin, että mitä väliä sillä vaatteen kokolapulla on ? Kunhan vaate istuu ja laskeutuu kauniisti ja mulla on hyvä olla siinä. Haluan näyttää vaatteessa hyvältä ja tuntea olevani oma itseni. Mun paino on noussut muutaman kuun aikana, mut mä päätin, että vaa'an lukemalla ei ole mitään väliä ja miksi pitäisikään olla? Jos mä en kelpaa tällaisena tai tämän näköisenä niin en kelpaa sitten ollenkaan. Enköhän mä löydä ihmisiä, jotka arvostaa mua minuna. Ei jonain toisena. Mä en jaksa yrittää miellyttää ihmisiä. Mä haluan olla oma itseni, mun itseni ja muiden takia.

-Sari




tiistai 12. elokuuta 2014

kuulumisia

Pienen epävirallisen kesätauon jälkeen on hyvä jatkaa kirjoittamista. Mulle on tapahtunut enemmän ja vähemmän kaikkeä tässä reilu kuukauden sisään. Valtion leipiin lähtivät velvollisuuttaan täyttämään lähes mun koko kaveripiiri. Poikaystävä, serkku, veli ja monen monta kaveria lähtivät heinökuun alusta armeijan kirjaviin ja siitä lähtien olen elänyt mun vanhan elämän mukaisesti mun arkipäiväni. Mulla on ollut tosi yksinäinen olo, kuitenkin olen jo tottunut siihen, että aina on joku jonka kanssa aikaa viettää. Aika kuluu yksin ollesakin väkisin, olen kuitenkin yrittänyt kehittää itselleni tekemistä ja odotettavaa.

Ensimmäiset viikot oli mulle vaikeimmat. Sain satunnaisia ahdistus- ja paniikkikohtauksia ja itkeskelin paljon. Vietin päivät huoneessani ja mietin miten tästä selvitään. Itkin pienimmästäkin pahan olon tunteesta tai jos joku sanoi jotain suhteestani. Siviilissä olleista kavereista oli suurin apu.  Heille pystyin kertomaan pahasta olosta, ikävästä ja kiroamaan jonkun sanomisista. Pahin olo helpotti kun kaikki muut paitsi poikaystävä olivat ensimmäisillä lomilla. Olin iloinen kun sain veljen hetkeksi kotiin, vaikka ei tehty mitään normaalista poikkeavaa oli silti helpotus tietää että toinen on kotona hetken ja että se välittää. Ollaan kuitenkin aina oltu toistemme tukena, hyvässä kuin pahassakin.  Ensimmäiset lomat olivat pidemmät ja näinkin serkkuani yhtenä maanantaina. Meistä on tullut läheisimpiä vuoden/parin sisään ja olen tästä tosi iloinen. Meitä yhdistää niin moni asia, että olisi hullua heittää sellaista ystävyyttä hukkaan. Serkkuni on siis vapaaehtoisena suorittamassa palvelustaan ja oli ihana pitää sellainen tyttöpäivä, käytiin syömässä ja puhuttiin silmät suut täyteen kaikkea mahdollista. 

Poikaystävän päästyä kahden (!!) kiinnioloviikonlopun jälkeen lomille olin onnellinen. Kolme kokonaista päivää meidän käytössä. Ikinä olisi uskonut, että arkipäiväisistä asioista tai toisen läsnäolosta voi tulla niin hyvä olo. Olin tajuttoman onnellinen ja onnellisena saatoin poikaystävän takaisin pysäkilleen ja takaisin palvelukseen pidempien lomien jälkeen.

Toisen ollessa poissa pidempään pienemmät asiat saa isoja merkityksiä kun nähdään. Erillään olo vahvistaa meitä ja ollaan tajuttu kuinka paljon toinen toiselle merkitsee. Samalla on vahvistunut se tunne, että tää on se ihminen, jonka kanssa haluan elää tulevaisuudessa ja jonka kanssa haluan jakaa kaikki hyvät ja huonot hetket. Yhteinen tulevaisuus on toistaiseksi kaukainen, mutta ei mahdoton ajatus. Asutaan molemmat vielä toistaiseksi kotona eikä kummalakaan varsinaisesti ole kiire kotoa pois. Mä alan kuitenkin kaipaamaan omaa henkilökohtaista tilaa ja omaa itsenäistä elämää. Yksin asuminen olisi mulle kuitenkin mahdotonta. Tällä tilanteella pärjäisin hyvin, mutta mitä jos mulla on reuman kanssa paha päivä? Tulevaisuus näyttää sitten joskus millaista mun elämä tulee olemaan, kuitenkaan just nyt en jaksa murehtia huomisesta vaan elän tässä päivässä. 




(Kuvat:weheartit.com)

- Sari

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

juhlintaa

Hei kaikille ja jälkikäteen jussitoivotukset :)
Toivottavasti kaikki ovat ehjänä ja hengissä keskikesän juhlinnan jäljiltä. Itse vietin juhannusta kaverin mökillä kustavissa mahtavien ihmisten ympäröimänä. Jussia vietettiin aurinkoisissa mutta hyytävän tuulisissa olosuhteissa, mutta ei säätila ole ikinä meidän menoa estänyt.
 Jussin vietto aloitettiin jo torstaina ja juhlintaa jatkettiin lauantaihin asti. Jussiin mahtui hyvän seuran lisäksi hyvää ruokaa, paljon juotavaa, telttailua, naurua ja akrobatian harrastamista.

Itse juhlin kolme päivää juhannusta. Juhlinnalla tarkoitan juuri sitä itseään. Torstaina pelailtiin juomapeliä ja siemailtiin alkoholia jos missä muodossa ihan vain jussin ja toistemme kunniaksi. Oltiin pitkästä aikaa koko kaveriporukan voimin juhlimassa ja se oli jo itsessään juhlimisen arvoista. Perjantaina meininki jatkui iltapäivästä kun saatiin loputkin kavereista paikalle. Perjantaina juostiin kertakäyttöastioiden perässä, saunottiin, laulettiin karaokea ja käveltiin metsän ja kivikkoisen rannan läpi kallioiselle rannalle kokon perässä. Myös mielipideriitoja saatiin aiheutettua yöllä.
Lauantaina lähdettiin iltapäivällä kotia kohti, oltiin tunti kotona ja lähdettiin pienemmällä porukalla baariin.

Tämä päivä onkin mennyt jussista toipuessa. Krapulasta en ole missään vaiheessa kärsinyt ja muistikin on tallella. Koko päivän olen kuitenkin viettänyt hupparin huppu visusti päässä ja polvimittaiset villasukat jalassa. Meillä oli aamusta niin kylmä sisällä, että pidin toppatakkia tunnin päällä sisällä. Mahdollisimman mukavalla vaatetuksella on menty. Mun kyynärpää rupesi ennen jussia temppuilemaan ja aina juhlinnan jälkeen on vähän jähmeä ja kipeä olo koko kropassa. Tuntuu että kaikki pienetkin aiemmin tuntuneet nivelkivut ovat juhlinnan jälkeen potenssia suuremmat.

En koe, että reuman takia mulla olisi jotenkin normaalia huonompi viinapää. Päinvastoin. Mä en myöskään koe reuman rajoittavan mun mahdollisuutta juhlia millään tavalla. Toisaalta taas en koe tarvetta vetää kännejä päälle joka viikonloppu. Mä pystyn pitämään hauskaa ilman alkoholiakin ja silloin kun alkoholia tulee otettua, tiedän omat rajani ja pysyn niiden sisällä. Muistan juoda illan aikana myös vettä, seuraava päivä on muuten hirveä. Bileiltana en ota lääkkeitä. Tässä asiassa olen rehellinen. Trexan ja alkoholi eivät tiettävästi kuulu yhteen, enkä halua riskeerata muidenkaan pillereiden kohdalla mitään.
Mä odotan sitä hetkeä kun kaveripiirissä pystytään pitämään hauskaa ilman tippaakaan alkoholia ja odotan sitä, ettei kaikilla olisi tarvetta juoda joka viikonloppu. Sitä ei ole kiva seurata sivusta kun oman ikäiset pilaa elämäänsä. Alkoholi nielee myös paljon rahaa ja mä ostan mieluummin lakanoita tai astioita, kuin alkoholia.

Tälläistä tällä kertaa, seuraavan kerran kirjoitan vasta kun musta on tullut inttileski.. (nyyhkis)
leppoisaa keskikesän aikaa ! :)

 xx Sartsa





sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Reuma ja parisuhde

Hei taas kaikille!
Viimeisestä kirjoituksesta onkin ehtinyt taas tovi vierähtää, mutta täällä mä olen, ruudun toisella puolella edelleen.
Mua on muutamaan otteeseen pyydetty kirjoittamaan aiheesta reuma ja parisuhde. Aihe on mulle vähän vaikea, koska mä itse en koe reuman olevan mikään este seurustelulle, mutta kyllähän tää sairaus tietynlaisia esteitä tielle tuo..
Itse olen nyt seurustellut pian 8 kuukautta poikaystäväni kanssa ja pieneen aikaan on mahtunut paljon kaikkea. Mulla on ollut leikkaus tässä välissä ja monenlaisia kiputiloja on poikaystävä joutunut mun kautta näkemään. Vaikea sairasloma mun nilkan luudutusleikkauksen jäljiltä oli mulle meidän seurustelun haastavin koettelemus. Kipsin kanssa eläminen ei ollut helppoa ja poikaystävän apu oli mulle suurempi mitä hän voi kuvitellakaan.
Mä olen aina ajatellut, että terveessä parisuhteessa molemmat osapuolet voivat hyvin, kunnioittavat ja tukevat toisiaan. Reuma ei ole koskaan ollut mulle suuri este, joten sitä se ei saa olla mun poikaystävällekään. Satunnaiset ja tulevat leikkaukset ovat suuri haaste tiellä, mutta mä olen aina kokenut ne mun omiksi taisteluikseni. Ortonissa käynnit kasvattavat meitä molempia. Välimatka tekee joskus ihan hyvää ja se auttaa muistamaan, kuinka tärkeä toinen oikeasti on mulle. Reuman takia mä osaan vaatia omaa aikaa ja tilaa, mutta toistaiseksi sitä ei ole tarvinnut vaatia. Mä en väitä meidän suhdetta normaaliksi, mikään ei voi koskaan olla mun kanssa normaalia, mutta jokainen suhde on omanlaisensa ja niin kauan kuin molemmilla on hyvä ja turvallinen olo, on kaikki hyvin.
Tällä hetkellä mulla on kokonainen olo. Poikaystäväni on huomaavainen ja huolehtivainen herrasmies, joka on valmis tekemään mitä vain, jotta mulla olisi hyvä olla. Ja mulla on hyvä olla. Mun on vaikea puhua mun poikaystävän puolesta, mutta kyllä mä uskon, että hänkin on onnelinen. Vaikka me ollaan erilaisia niin meidän välillä on silti jokin käsittämätön side, mikä yhdistää meitä.  Mä en ole katunut päivääkään tähän seikkailuun ryhtymistä ja mä toivon, että tää seikkailu jatkuu pidempään. Mä en anna jonkin näin hyvän ja ihanan asian kaatua mun sairauteen.


(kuvat:weheartit.com)


xx Sartsa

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

reuman plussat (ainakin yritän)

Hejssan ruuduissa kiinni olevat ihmiset !
Mennään suoraan asiaan. Tää on itseasiassa toivepostaus. Sain tän toiveen puol vuotta aikaa ja se on jäänyt kaikkien muiden kokemuksien alle ja jakamisen arvoisten juttujen alle. Nyt mä kuitenkin toteutan tämän. Kiitos siis ideasta, joka mulle heitettiin facebookin kautta! :)

Reumaa ajatellessani mulle ei oikeesti tuu mitään muuta mieleen kuin kaikkea negatiivista. Mutta kun rupee oikein kaivelemaan ja ajattelemaan niin onhan niitä positiivisiakin ajatuksia reumasta joskus tullut mieleen. Reuma on antanut mulle melkein yhtä paljon kuin se on ottanutkin. Niitä positiivisia puolia on vaikea huomata vain ajattelemalla aikaansaannoksiaan. Mä ajattelen usein, että mitä jos mulla ei olisi reumaa.

Jos mulla ei olisi reumaa, olisinko mä luonteeltani yhtä kovasanainen ja puhelias kuin nyt. Sairaus on kuitenkin opettanut mut pitämään puoliani joskus rankemmallakin kädellä. Mä osaan puolustaa itseäni joskus ehkä hieman liian rankallakin kädellä, mutta toisaalta joskus vain naurahdan pilkalle mun pituudesta. Jos mulla ei olisi reumaa, olisin pidempi, mutta olisinko silti yhtään sen hoikempi kuin nytkään? Ei ainakaan olisi kortisonille tarvetta, kortisonihan on tunnetusti lääke, joka turvottaa. Mä olen tehnytkin kortisonista postauksen, jossa on kuvia musta tuolloin aikoinaan.

Jos mulla ei olis reumaa, millainen ihminen mä olisin? Olisinko mä ollut koulukiusattu? Pyörisinkö nyt toisissa piireissä? Olisko mulla normaalin opiskelijan murheet? Olisinko saanut lakin jo viime vuonna? Seurustelisinko mä saman ihmisen kanssa kuin nyt, olisinko sinkku vai jonkun muun kanssa?

Reuma on herättänyt mussa tosi paljon tuollaisia kysymyksiä. Kukaan ei osaa vastata niihin. Eikä kukaan saa ikinä vastauksia niihin tietääkään. Kuitenkin mä olen sitä mieltä, että vaikka reuma on multa paljon riistänyt, niin olen oikeasti iloinen siitä, mitä mulla just nyt tällä hetkellä on. Mulla on vahva ja välittävä perhe, ihana lähisuku ja parhaimmat kaverit. Reuman ansiosta mä olen tutustunut uusiin ihmisiin ja mun kaksi parhainta kaveria onkin tullut Ortonin kuntoutusjaksoilta mulle tutuksi. Kiitos Mimmi ja Sini, te ootte mulle aivan älytärkeitä ja mä en tiedä miten mä olen ennen teitä selvinnyt. Reuman takia kun Ortonilla tulee käytyä on henkilökunnasta siellä tullut mulle kuin toinen perhe. Mun oma ihana toimintaterapeutti ansaitsee jotain muuta kuin maininnan täällä. Nobel Onalle kuuluisi. Ona patisti mut aloittamaan tän blogin aikoinaan ja tästä on tullut mulle kuin terapiaa, plussana se, että saan jakaa omia kokemuksiani ja kuulla toisten aatteitta taudinkuvasta. KIITTI ONA, oot paras!

Mä olen jämäkkä, periksiantamaton ja pieni, mutta pippurinen. Mulla on kova ääni, pituutta 150cm ja positiivinen mieli tulevaisuutta kohtaan. Reuma ei tule olemaan mulle este tehdä sitä, mitä mä haluan. Mun oma mieli on mun pahin esteeni, mutta onneksi sekin on suht helppo murtaa.

Hyvää loppukevättä kaikille!

xx Sartsa


ps. Turun ammattikorkealta tuli tänään pääsykoekutsu liiketalouden tutkintoa varten! wohoo :) 

maanantai 14. huhtikuuta 2014

luudutusleikkaus #2

Hei vain, minä täällä taas ! :)
Nyt kun leikkauksesta on kulunut jo kaks kuukautta about, ni ajattelin tulla kertomaan viimeisimmät kokemukset leikkauksesta.

Torstai oli mulle sairaalassa raskain päivä. Ajatus kipsistä ketutti, nukkuminen oli pyllystä kiilatyynyn takia ja yö oli ollu vaikea. En saanut orastalevien kipujen takia nukuttua kunnolla ja koko torsia meni sumussa kun mulle kiikutettiin vahvoja särkylääkkeittä tunnin välein, kivut oli tosi vaikeita. Muistaakseni torstaina lähdettiin jo yrittämään kepeillä kävelyä, mutta se jäi lyhyeen, koska pää oli niin tumussa.
Perjantaina pääsin sairaalasta kotiin ja sain reseptejä laskimotukoksen ehkäisyyn ja särkylääkkeisiin.

Nyt kun mulla on ollut jalka kipsittömänä jo 10 päivää niin ei voi muuta sanoa kuin, että ristus mikä reissu. 6 viikkoa meni paljon nopeampaan mitä odotin. Mä olen käynyt ylioppilaskirjoituksissa lääkepöhnässä ja aneemisena, jumpassa on jouduttu miettimään mitä voisi tehdä ja elämä alkoi hymyillä kun kipsijalalle sai varata. Kuuteen viikkoon on mahtunut liikaa kaikkea. Vaikeinta mulle on ollut suihkukäynnit. Kun jalka pitää suojata muovilla ja varoa, ettei kipsi kastu. Voin kertoa, että neljännen viikon kohdalla suihkuun ei menty ilman itkupotkuraivareita (t. Sartsa kesäl 20w). Mulla on ollut niin paljon mietittävää näiden kuuden viikkojen aikana ja se erakkoelämä, ylioppilaskirjoitukset, jatkuva lukeminen, sisälläolo, anemia, kävelykiellot ja lihasjäykkyydet alkoi painamaan mun kaalia niin pahasti, että vesi kiehui useasti yli. Kätevintä mulle oli rullailla kotona pyörätuolilla; tavarat sai jääkaapista pöydälle ja takaisin ilman, että piti pomppia yhdellä jalalla. Ja luojan kiitos jalka leikattiin vasta nyt. Vasemman jalan päällä oli vankempaa ja turvallisemman oloista pomppia, kun tekonivel on paikoillaan.

Nyt kun olen kipsivapaa, mutta lonkkakipuinen, niin elämä on silti jotenkin aurinkoisemman oloista. Saan pidettyä farkkuja jalassa, pestyä oikeaa jalkaa, astuttua kunnolla sen päälle ja ennen kaikkea, elettyä hieman jähmeän, mutta kivuttoman nilkan kanssa. Kamalin kohta jalassa on kantapään leikkaushaava. Se on ollut tosi kova ja rupinen, onhan se kantapäässä. Ollaan kotona käytettyä bepanthenia ja muita rasvoja, jotta jalka palautuisi normaalille ns. kosteustasolleen, kuusi viikkoa kipsin sisällä ja jalka vähän niinkuin lohkeili ihoa pois. Nukuin pitkään putkisukka jalassa kun illalla rasvattiin jalkaa. Niin, kantapään haava on siis hieman kipeä sen päälle astuttaessa, mutta olosuhteet huomioon ottaen ihan siistin näköinen. Jalan sivussa oleva haava on siisti ja se paranee varmaan tosi olemattoman näköiseksi.

Mua kiusaa tällä hetkellä eniten siis lonkka. Mun ilokseni sain eilen jo istuttua normaalisti, kävelykin oli suht kivutonta ja sain housut jalkaan sillä tavalla, normaalilla tavalla. Sitä hymyn määrää kun pärjäsi vähillä särkylääkkeillä ja pääsin jo ajamaan! Mulla oli mun autoa ikävä jo. :) Ajoin poikaystävälle, raukka kun on rampannut täällä joka viikonloppu kun mä olen ollut raajarikkona. Matka sinne on myös sen verran lyhyt, että jos olisi ongelmia myöhemmin tullut, olisin päässyt silti vaikka hammasta purren takaisin.

Tässä siis mun kuulumisia, jos kysyttävää on jäänyt niin ottakaahan yhteyttä sähköpostilla (löytyy oikeasta reunasta infon alta) tai tänne kommenttibokseihin vain kyssäriä tulemaan ja meitsi vastaa! :)
Älkää huoliko, musta kuullaan täällä vielä ja mahdollisimman pian toivottavasti vielä, kirjoittelen aina kun inspiraatio iskee.

Ihanaa kevään alkua ja hyvää pääsiäistä !
xx Sartsa


torstai 3. huhtikuuta 2014

hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa

Hei taas !

Kirjoittaminen vähän jäi niiden kirjoitusten jälkeen, mutta täällä ollaan ja hengissäkin vielä. :)
Mulla on vaikea viikko takana. Juuri kun pääsin niveltulehduksista ja kuumeesta eroon ja yleistila alkoi kohentua, niin mun lonkka päätti ottaa lopputilin. Kipu alkoi tasan viikko sitten. Lonkan koukistaminen oli silloin vaikeaa, mutta ajattelin syyksi kireitä lonkankoukistajia, joita mun fyssari oli hieronut samana päivänä. Perjantaina tilanne oli pahempi, kipu muistutti hieronnasta kipeitä tulleita lihaksia. Käveleminen teki kipeää, mutta pystyin silti kävelemään.
Lauantaina istuminen ja nouseminen alkoi olla vaikeaa kävelyn lisäksi. Jos seisoin pitkään lonkka meni täysin jumiin ja käveleminen oli pikemminkin jalan heilauttamista sivukautta eteen. Sunnuntaina en päässyt enää istumaan muuten kuin oikea jalka ilmassa ja täysin suorana. Istumasta ylös pääseminen oli vaikeaa ja teki kipeää enkä nukkunut yöllä kun leposärky oli niin suuri.
Maanantaina peruutin fysioterapian. En päässyt sängystä ylös. No okei, pääsin, mutta palasin sängylle hyvin pian. Vessassa käyminen oli kivuliasta, istuminen oli kivuliasta, käveleminen, suihku. Kaikki pienet arkipäiväiset asiat eivät sujuneet. En edes yrittänyt saada housuja jalkaan vaan hilluin koko päivän pyjama päällä.
Tiistaina soitin reumapolille ja pyysin lihasreloja, kipu kun tuntuu olevan lonkankoukistajan syytä. Lääkäri kirjoitti relat samantien. Tiistai on ollut viikon paras päivä. Kipua lonkassa oli, mutta pärjäsin jotenkuten.
Eilen soitin polille: tilanne ei ole helpottanut vaan pahentunut. Passitus röntgeniin ja lääkäriaika täksi päiväksi.

Lääkäri oli 8:15 ja lähtö noin puol 8. Heräsin jo kuudelta ja nappasin kortisonit naamaan, jotta ylöspääseminen olisi kivuttomampaa. En saanut unta enää, joten pyörin sängyssä sen verran mitä lonkka antoi myöden ja jännitin aivan liikaa. Pyörätuoliin ja autoon pääseminen oli vaikeaa, mutta kun istumiseen oli tottunut oli se jo melko kivutonta. Lääkärillä näin röntgenkuvani. Lonkan nivelrako on umpeutunut. Ultraäänessä selvisi, että 3/4 vuoden tauon jälkeen, lonkka on tulehtunut. Menin paniikkiin, kun lääkäri lähetti kandit ulos huoneesta, kuten olimme sopineet: jos jotain tehdään, niin he lähtevät. Mulle ei ole koskaan pistetty kortisonia lonkkaan ilman nukutusta ja jotenkin ajatus siitä, että lääkäri heiluu järjettömän pituisen neulan kanssa mun lanteen kieppeillä oli kuvottava. Paniikki-itkut kesti vähän turhan kauan ja mua vähän hävettää kun olen jo kahdesti itkenyt paniikkiani kyseisen lääkärin vastaanotolla. Mä en kuitenkaan ole mikään heikko ihminen, mä vaan stressaan neuloja, varsinkin kortisonineuloja. Loppujen lopuksi lonkan pistäminen ilman puudutusrasvaa ei ollut sen kummoisemman tuntuista kuin polvenkaan pistos. Pieni hyttynen pisti lonkkaan ja neulan upotessa niveleen vatsa kääntyi ympäri. On se vaan niin kamalan tuntuista. Ei se varsinaisesti satu, mutta painetta siellä tuntuu. Itku loppui kuin seinään kun lääkäri veti neulan pois ja hoitaja laittoi laastarin pistoskohtaan. Olin ylpeä itsestäni jo ihan vain sen takia, että selvisin siitä pistämisestä (lue: en potkaissut lääkäriä, terveellä jalalla siis. Kipeä puoli ei nouse kuin sentin lattiasta). Lääkäri totesi, että lonkkapistoksen jälkeen on sitten viikon varauskielto. excuse mua? Meinasin heittää lääkäriä kepillä ja todeta, että pidä kieltos. Saan tosiaan kipsin huomenna pois samaisesta jalasta ja mä haluan kävellä! Mä ikävöin kävelemistä ja normaalien kenkien pitämistä ja sitä, ettei tarvitse pelleillä keppien kanssa.

Huomenna mulla on kipsin poisto, nilkan röntgen ja ortopedi, jonka vastaanotolla selviää mun ensi viikon kuntoutuksen kohtalo, menenkö vai enkö mene. Myös mun lonkan kohtalo selviää: leikkausjonoon vai ei. Proteesipolvikin pitäisi tyhjentää. Paljon on taas lääkäreillä tekemistä, mutta jonkun täytyy niillekin haasteita tarjota, ettei se valta kihahda hattuun. ;)


-Sartsa

ps. meitsi on ylioppilas vuosimallia 2014 !


keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

ketutuksen tasot potenssiin kymmenen

Hola kaikille

Tällä kertaa ei saa kysyä mun kuulumisia, koska kaikki menee päin pyllyä. Mulla on oikeastaan koko tämän viikon hirttänyt tosi pahasti jokin tuolla napissa kiinni. Maanantaina mulla oli vielä ihan kiva päivä. Ulkona oli kiva ilma, sain luettua psykologiaa ja kissat oli mun seurana. Ainoa minkä senkin päivän pilasi oli mun olotila. Kuumetta aamulla 37,5/38asteen välillä ja paikat oli tosi jähmeenä ja kipeänä. Mulla on ollut nyt viimeisen kahden viikon aikana normaalia enemmän aamujäykkyyksiä ja tunti jos toinenkin siinä menee, että ne helpottaa. Pahimpina päivinä ainakin. 

Eilen oli kuitenkin TODELLA huono päivä. Heti aamulla jo tiesin, että päivä ei tule olemaan mun juttuni. Aamulla heräsin jo kuudelta ja nukahdin hetkeksi uudestaan. Seuraavaksi ennen seiskaa herään siihen, että nenästäni vuotaa verta. No ei muuta kuin verenvuotoa tukkimaan ja takaisin tutimaan. Kasin jälkeen huudan pikkuveljelle, että hakee mulle pulloon vettä (jo useamman kuukauden olen nukkunut vesipullo sängyn vieressä). Olin juonut jo kuudelta puolikkaan limupulloni loppuun vedestä ja olin hirveän janoinen. Olen joka aamu tässä nyt jo viikon-kahden aikana herännyt hirveään janoon tai horkkaan. Eilen tein poikkeuksen ihan puhdasta uteliaisuuttani, enkä ottanut särkylääkettä heti kun päätin herätä. Kasin jälkeen siis. Makailin peiton alla ja ihmettelin kipua lonkissa. Lonkankoukistajani eivät pitäneet mistään asennosta ja kyljellään makaaminen lonkat rentoina oli tuskallista. Sängyn reunalle pääseminen oli vaikeaa, maahan kurottaminen jähmeää kivuliasta ja pyörätuoliin pääseminen tuskallista. 
Molemmat polvet olivat turvoksissa, jähmeät ja näin ollen vaikeat liikutella. Kyynärpään kanssa oli tuskaa ja no, aamujäykkyyden kanssa on muutenkin vaikea olla, saatika kun nivelet ovat vielä tulehtuneet. Siihen kaiken päälle vielä horkka ja korkea kuume. 38 astetta kuumemittarissa ei mun päivääni lohduttanut. Itkin koko aamun kipuja, jähmeyttä ja kuumetta. Särkylääkkeen jälkeen oli vielä huono olokin. 
Harkitsin fysioterapian peruuttamista, mutta en sitten peruuttanut sitä ja hyvä niin. Fysioterapiassa lonkankoukistajiin saatiin liikkuvuutta ja kun sai vähän jotain tehtyä ja puhuttua, niin olo helpottui huomattavasti. :) Kotiin tullessani lämmitin päivän ensimmäisen ruoka-annoksen itselleni ja aloitin psykan kertaamisen. Mulla on tosiaan perjantaina psykologian kirjoitukset ja olen kaiken vapaa-aikani käyttönytkin kyseisen aineen kertaamiseen. 

Tunnin lukemisen jälkeen meinasin torkahtaa pöydän ääreen. Luin kolmisen tuntia ja päätin pitää tauon, sänkyyn siis. Hautauduin peiton alle, näpräilin puhelinta ja odotin isommalta taholta lupaa päikyille. Lupa heltisi 17:55 ja ummistin silmäni. Päikkärit vähän venähti ja heräsinkin vasta kahdeksan aikoihin. Olin illalla kiukkuinen ja ärtyisä päikkäreiden, nousevan kuumeen ja alkavien kipuaaltojen takia. Suihku ei auttanut asiaa. On turhauttavaa suojata kipsi joka kerta muovin ja teipin kanssa ja vain toivoa, että kipsi pysyisi kuivana. On myös turhauttavaa elää tän kipsin kanssa. Kipsi alkoi ketuttamaan ja ketutus nousi asteeseen ketutus maximus. 
Ketutusluokka nousi asteeseen ketutus maximus ultima, joten oli parempi vain hautautua sänkyyn. Nukahdin ennen kahtatoista kuin lapsi kahden tunnin iltapäikyistä huolimatta.

Tänään mulla oli lääkäri, jonka sain varattua itselleni maanantaina. Ei lääkäri vaan reumapoli. Kahden päivän varoitusajalla varattu reumapoliaika oli mulle mahtava asia. Marssin  Rullailin ensimmäiseksi labraan ja sieltä polille odottamaan lääkäriaikaa. Olin tunnin etuajassa. Lääkäri oli onneksi ajoissa. Crp oli pitkästä aikaa koholla, eikä ihme kun molemmat polvet ja vasen kyynärpää olivat todella nesteiset. Vasempaan (tekonivelpolveen) mä en apua saanut, koska lääkäri ei kuulemma siihen saisi koskea, vain ortopedi voisi tehdä sille jotain. Sain kuitenkin oikeaan polveen (ilman puudutusta) ja vasempaan kyynärpäähän kortisonia ja kyynärpää juilii vieläkin ikävästi. Polvi pienentyi silmissä eikä sen pistäminen sattunut, vaikka niin pelkäsin. Kyynärpää tuntui pahemmalta pistettävältä, emlasta huolimatta. Lääkäri passitti mut korkean crp:n takia keuhko- ja poskiontelokuville ja itkin niitäkin. Jos keuhkoissa jotain olisi, se olisi viimeinen niitti mun hermoihin. Onneksi mitään ei löytynyt ja sain 10 viikon tauon jälkeen roactemran vihdoin, antibioottikuurin ja kolme laastaroitua paikkaa (kortisonipistetyt paikat ja tippakäsi) kotiin vietäviksi. Taksia venailin 'päiväsalissaä 45 minuuttia. Odottelu meni kuitenkin sujuvasti ja tehokkaasti psykan kirjan ansiosta. 
Kyynärpää juilii vieläkin pistoksen takia, tätä ei ole ennen käynyt, mutta ehkä mä otan nyt rauhassa tämän kanssa. 
Nyt ilta kuluu Masterchef Australian kanssa ja loput illasta menee psykologiaa lukiessa. 
Seuraavan kerran musta kuulette vasta perjantaisten (viimoisten!) kirjoitusten jälkeen. :) Lupaan palata mahdollisimman pian tuon nilkan kuulumisten parissa. 

adjöö,
Sartsa xx

maanantai 24. helmikuuta 2014

luudutusleikkaus #1

Hola hola kaikki siellä ruudun toisella puolella :)

Mitä teille kuuluu? Mulle kuuluu odotettua parempaa, no ainakin leikkauksen osalta! Nilkan luudutusleikkauksesta siis kotiutuneena ja pahimmat kivut selättäneenä ajattelin tulla kirjoittelemaan tänne kuulumisia ja yleisfiiliksiä.

Mut otettiin tiistaina sisälle osastolle, mikä turhautti mua todella paljon. Kuitenkin oli hiihtolomaviikko ja olisin voinut olla poikaystävän kanssa pidempään jos olisin tiennyt, että sisälle meno oli turhaa niin aikaisin. Ortopedin piti tosiaan mua katsoa jo tiistaina, leikkausta edeltävänä päivänä, mutta eipä pediä näkynyt. No mun ilokseni mulla oli kuitenkin telkkari huoneessa, jossa kerrankin näkyi kaikki peruskanavat ja mtv. Mulla oli myös yksilöhuone, joten ei tarvinnut leikkiä sosiaalista kenenkään kanssa ja huoneessa oli myös oma vessa ja suihku, mikä on aina plussaa.
Vaikeinta mulla oli yhteydenpito mun puhelimella, se oli temppuillut jo useamman kuukauden, mutta viimeiset kaksi viikko rakas aceni päätti sammutella itseään silloin tällöin. Tiistaina sain käynnistää puhelimen uudestaan 7 kertaan. (Äiti pelasti keskiviikkona ja toimitti mulle uuden puhelimen, thänks äiti <3)
Tiistai-illalla aloitettiin napapiikkien antaminen, ne ehkäisevät veritulpan riskiä. Kävin myös illalla suihkussa ja kävelin huoneessa ahkerasti ja varailin nilkan päälle, kartutin varastoja muutamaksi viikoksi.
Sain rauhoittavaa otettavaksi ennen nukkumaanmenoa ja otinkin pillerin kun alkoi väsyttämään. Toivotin kavereille hyvät yöt ja totesin, että kuullaan huomenna vasta puolen päivän jälkeen.

Toisin kävi.

Herätys aamulla n. 7:20, luulin että mulle tuodaan esilääkkeittä, mutta jo tekonivelleikkausajoilta tuttu labratraditio iski. Nuori mies tulee reippaasti rymistellen sisään ja pyytää syntymäaikaa ja nimeä, eikä ensimmäisellä puraisulla saa tulosta aikaan, joten iskee hampaansa toiseen käteen ja saa kuin saakin muutaman putilon verta irti. (no vähän rankempaa huumoria, mun tapa käsitellä asioita..)
Heti miehen lähdettyä tulee hoitaja sisään ja antaa pillerit käteen ja nielaisen ne hyvin vähäisen vesimäärän kanssa. Hoitajan lähdettyä kampean ylös sängystä ja kirjoitan kavereille paniikkiviestiä keskusteluryhmäämme. Myöhemmin viestit luettuani tajusin, että kaverit olivat heränneet vasta 8/10 pintaan; liian myöhään, jotta olisin saanut tsemppiviestit perille. Ortopedi pyrkii sisälle, mutta olen pesemässä hampaita, joten hän menee käytävään odottamaan.
Tässä vaiheessa olo alkaa olemaan jo sumuinen ja höntimpi. Esilääkkeet vaikuttivat jo. Ortopedi ja muutama muu ihminen tuli sisään huoneeseen ja ortopedi veti viivan leikattavaan nilkkaan, lupasi tuikata neulan kyynäräiseen, joka muistutti jo rantapalloa ja jonka kanssa oli tuskaista olla. Tekonivelpolvessa hieman nestettä, samoin vasemmassa kyynärässä. Jätetään myöhemmäksi. Ortopedin ollessa vielä joukkoineen huoneessa tulevat noutajat, eikun siis hoitajat jo hoputtamaan, että mun pitäisi päästä leikkaussaliin pikkuhiljaa. Tämä siis kello 8 aikoihin. Aamu meni todella nopeasti ohi, tekemistä riitti, ja ehkä hyvä niin. Stressi- itkutkin päästin monta kertaa. Kai mua jollain tavalla jännitti.
Leikkaussalissa en edes vaivautunut yrittää istua, mä olen sitä tyyppiä joka haluaa tietää kaiken mitä mulle tehdään. Ja varsinkin nähdä. Kaikki kanyylipistot täytyy nähdä, samoin nivelpistot. Nyt mua kuitenkin stressassi ja pelotti niin paljon, että ajattelin makuuasennon olevan helpoin. Pää oli myös aika sumuinen.
   Leikkaussalin hoitajat ja anestesialääkäri olivat ihania ja lääkäri lupasi humauttaa mut nopeasti, joka tapahtuikin. En ehtinyt olemaan hereillä kuin vain antureiden laittamisen ajan, kun mulla oli jo kanyyli kädessä, särkylääkkeet suonessa ja unimaito menossa suoneen.

En muista mihin kellonaikaan heräsin heräämöstä, mutta muistan, että nukuin siellä heräämisen jälkeenkin vielä pitkään. En yleensä ikinä nuku heräämössä jo kerran herättyäni, nyt vain nukuin. Hapuilin lonkkaani, koska pelkäsin, että minulta olisi itseltäni otettu luuta. Mitään jälkeä en kuitenkaan löytänyt, joten ortopedi oli saanut siis luuta luupankista. Leikattu jalka oli nostettu ylös kiilatyynyn avulla, dreeniä tai katetria ei ollut, koska epiduraalipuudutetta ei käytetty. Puudutus laitettiin suoraan leikattavaan jalkaan. Pelästyin eniten sitä, kun löysin kasvoiltani letkun. Happiviikset olivat kasvoillani, koska hapensaanti oli tärkeää nilkan leikkauksen jälkeen. Olihan ääreisverenkiertoon kajottu. Päästyäni osastolle sain puhelimen käteeni ja otin taas kuvan itsestäni, perinteitä kunnioittaen. Äiti tuli myöhemmin katsomaan mua, toi puhelimen, pepsiä ja muuta pientä hyvää. En saanut muutamaan tuntiin ruokaa tai vettä, koska olin ollut nukutettuna ja olin vähän kyrsiintynyt tästä, niinku oikeesti hei. Mut on nukutettu sen 500 kertaa, enkä oo IKINÄ oksentanut nukutuksen aikana, jälkeen tai öö koskaan nukutuksen takia, niin mikä olisi nytkään poikkeuksena?! No en jaksanut tapella vastaan. Vettä ja ruokaa saatuani olin iloinen. Mulla oli hyvä olo, jalkaan ei sattunut, mutta happiviikset häiritsivät. Pidin niitä kuitenkin sitkeästi torstai-iltaan asti.
Keskiviikkoilta meni puhelimen kanssa pelleillessä ja telkkaria katsellessa.

Kirjoittelen myöhemmin lisää ja vielä ehkä hieman syvemmin omasta pärjäämisestäni tän kipsikaverin kanssa? :)

ihmisestä rautakangeksi #2 / naulan kantaan ja kanta naulaan 

-Sartsa xx




keskiviikko 29. tammikuuta 2014

just, let it go

Hei taas.

Mulle vain tuli tarve avautua jossain.
Mä olen tosi väsynyt, vetämätön ja musta tuntuu, että mä en jaksa kauaa enää. Mun vähäiset vapaa-ajat on kuluneet sängyssä. Mä olen nukkunut päikkäreitä ja yrittänyt ottaa rauhallisesti. Mun ryhmänohjaaja ja englannin opettaja kysyi multa tänään mun voinnista ja yleiskunnosta. Mä vastasin, että tällä hetkellä mulla menee tosi huonosti. Hetken aikaa mä mietin vastaavani päinvastoin: mulla on kaikki ihan hyvin. Päätin kuitenkin, että totuutta on turha piilotella.

Mulla ei ole aikoihin ollut niin nuutunutta ja itkuherkkää oloa kuin tänään. Keskiviikkoisin mulla on koulua 9-16, aika pitkä päivä, ainakin kipeälle ihmiselle. Mulla ei ole flunssaa tai muuta infektiotautia. Muhun vain sattuu fyysisesti. Aloin väsähtämään tänään ruokailun jälkeen, joskus puoli yhden maissa. Kahden aikaan olin jo aivan rättipoikki. Silmät pysyi kyllä auki, puoliksi. Kroppa kuitenkin huusi lepoa ja halusin vain sänkyyn makaamaan. En jaksanut hymyillä, innostua tai puhua. Viimeisellä tunnilla piti yrittää kuitenkin, kerrattiin psykassa paritöinä ylppäreihin.
Kotiin tullessani rojahdin sänkyyn katsomaan leffaa. Leffaa oli kestänyt noin puoli tuntia kun jo nukahdin. Nukuin tunnin verran. Nyt mä olen ollut hereillä nelisen tuntia ja olen taas väsynyt ja nuutunut, enkä ole poistunut sängystä kuin keittiöön juomaan.

 Mä en osaa syyttää mitään muuta kuin mun kiputiloja. Kiputilojen takia keskitän energiaa niin vahvasti kävelyyn ja siihen, etten tuntisi kipua. Istuminen, käveleminen, rappuset, lukeminen.. Kaikki yksinkertaiset asiat vie multa aina äärettömästi energiaa. Eilen autoa ajaessani mietin, että ohjeiden kuunteleminen ja ymmärtäminenkin on vaikeampaa kuin ennen. Tai ei vaikeaa, mutta uuvuttavaa.
En kuitenkaan halua luoda itselleni mitään masennusdiagnooseja, tai edes ajatella, että mulla masennus olisi. Mä kuitenkin edelleen kehtaan väittää olevani vahva ihminen, joka kyllä kestää. Eri asia vain on missä se kestämisen raja tulee vastaan?
Mä yritän muistuttaa itelleni päivittäin, että ehkä tää kaikki on tän arvosta. Ehkä mun tosiaan täytyy käydä tätä paskaa läpi sillon tällöin. Mä tuun iloiseksi kirpeistä pakkaspäivistä, valkoisista puista, vastaleikatun nurmikon tuoksusta, kevään ensimmäisestä sitruunaperhosesta, pajunkissoista, pääsisäisestä, hymyilevistä ihmisistä, siitä kun mun nimi sanotaan ääneen, varsinkin jos sen sanoo ihminen, joka ei sitä usein sano.. Mä tuun pienistä asioista iloiseksi ja niitä on paljon. Nyt on kuitenkin sellainen hetki, että mä en jaksa hymyillä. Mä saatan hymyillä pienesti, mutta elämäniloa mussa ei varmasti hetkeen aikaan näy. Ellei tule niitä parempia päiviä.

(kuvat:Weheartit.com)




torstai 16. tammikuuta 2014

avautumista #miljoona

Hei kaikille.
Nyt kun uusi vuosi on pärähtänyt kunnolla käyntiin ja mäkin olen päässyt koulurutiineihin sisälle, ajattelin tulla hieman päivittelemään teitä mun kuulumisista.

Mulla on aika stressaava elämäntilanne tällä hetkellä. Koulussa oon lupautunut vetämään ryhmää, joka suunnittelee penkkareiden ohjelmaa, tässä ei vielä ongelmaa, ryhmässä on kuitenkin kaksi jäsentä, jotka eivät mun kanssa puhu. Mulle tämä ei ole varsinaisesti ongelma, ongelma on se, etten tiedä mitä mä olen tehnyt ansaitakseni sellaista kohtelua. Meidän aikataulu on myös aika tiukka: vajaa kuukausi aikaa koota koko penkkareiden ohjelma kasaan. Sitten on muut koulujutut, kolme itsenäistä kurssia, joista kaksi huolettaa mua: kuviksen diplomityö pitäisi saada ennen tj0- päivää valmiiksi ja psykologian kurssi vaatii paljon esseekirjoittamista. Opon antaman tehtäväpaketin saan kyllä tehtyä, olen siitä varma. Mun pitäisi myös virallisesti alkaa päättämään, mitä mä haluan isona tehdä. Keksinkin tuossa muutama viikko aikaa mikä mä haluaisin olla, mun paperit ei vain farmaseutin ammattiin taida riittää.. AMK:hon kuitenkin haen opiskelemaan, se on selvää.

Sitten on sosiaaliset suhteet. Mulla menee juuri nyt suht hyvin kaverisuhteissa ja mulla on poikaystävä, joka välittää musta ja joka on muuttanut mua ihmisenä parempaan suuntaan. Meillä vaan klikkaa jokin hyvin yhteen. Meillä menee siis hyvin kyseisen ihmisen kanssa. Musta kuitenkin tuntuu, että mun kaverisuhteet alkaa murenemaan pikkuhiljaa.. Ne ihmiset, jotka on ennen sanoneet mua parhaaksi ystäväkseen, alkavat pikkuhiljaa erkanemaan musta ja tuntuu kuin olisi tekemisissä aivan eri ihmisten kanssa. Kuitenkin ollaan edelleen kavereita ja mä ainakin haluan saada meidän välit korjattua. Meillä on ehkä liian erilaiset näkemykset elämästä: toisilla on terveen ihmisen näkökulma maailmaan, mulla on sairauden takia erilainen näkökulma noh, kaikkeen. Siinä missä kaverit saattaisi haluta näin talvipakkasilla mennä laskettelemaan tai luistelemaan, mä joudun joko muistuttamaan mun olemassaolostani, tai sitten kaverit muistavat sen. Tai muistavat koko ajan, mutteivät tajua, että mä en oikeasti voi, pysty ja saa luistella ja lasketella.. Mua harmittaa tämä aivan suunnattomasti: haluaisin mennä ja tehdä ja kokea, mutta reuma ja mun tänhetkiset kivut vie paljon voimia ja vievät multa oikeasti sellaisia kokemuksia, joita muut mun ikäiset voi rauhassa kokeilla.

Kolmanneksi on tuleva leikkaus. Kyllä, pääsen/joudun taas ortopedin hellän veitsen alle. Tällä kertaa mun oikean nilkan takia. Nilkka on ollut nyt jatkuvalla syötöllä kipeä siitä asti kun siirryin aikuisten puolelle reumani kanssa eli karkeasti laskettuna noin 2 vuotta. Itse leikkaus ei mua stressaa.. tavallaan. Mua stressaa aika leikkauksen jälkeen. Kipsi on jalassa 6-12 viikkoa, varauskielto 6-12 viikkoa, autonajokielto 6-12 viikkoa, erakoitumisaika 6-12 viikkoa.
Mulla ei ole koskaan ollut kipsiä, miten sellasen kanssa käydään suihkussa? En taatusti tule elämään max. 12 viikkoa skunkkina, hiukset lähtee päästä sen hajun takia.. Miten mä kestän sen varauskiellon? Aina oon saanut ottaa hiukan leikatulla jalalla vastaan ja nyt ei saa. Miten mun jalka pärjää kun siitä lähtee kaikki voima? Onko kävely sen jälkeen vaikeaa?Paranenko ylioppilasjuhliin mennessä korkkarikuntoon? Miten mä elän ilman autolla ajamista? En pääse liikkumaan mihinkään, ellei vanhemmat tai veli lähde kuskaamaan. Kuitenkin mikä mua eniten pelottaa on mun sosiaalinen elämä. JOO, Facebook on keksitty, mutta tajuaako kukaan teistä kuinka paskamaista on pitää kavereihin yhteyttä VAIN somen kautta? Voin kertoa sen viime vuotisen jälkeen, että se on todella kamalaa ja ahdistavaa. Mä haluan ja mun TÄYTYY nähdä mun kavereita jossain vaiheessa mun saikkua, enkä mä nää mitään ongelmaa miksei se olisi mahdollista. Yksi kaveri on intissä, mä ymmärrän sen ettei sieltä lähdetä ihan tosta noin vaan kattomaan rampaa kaveria, mutta ehkä lomilla sitten? Kaikilla muilla mun kavereilla on ajokortit ja autot käytettävissä ja jos autoa ei ole, sellaisen saa aina lainaksi vanhemmilta tai kaveri kuskaa. Mä olen kovin päättänyt, että jos mua kertaakaan käy mun saikun aikana katsomassa, ja kaveri tosiaan luulee, että mun summittainen näkeminen ylppäreiden aikaan riittää, jäädytän välit sellaiseen ihmiseen. Jos ei mua voi sen vertaa arvostaa, että kavereiden illanvieton aikana tulisi poikkeamaan mun luona, niin se on sitten heidän ongelmansa.

Myös muut ongelmat reuman hoidon kanssa kaihertavat mun mieltä tosi paljon. Ihmisten ymmärtämättömyys, lapsen kaltainen kohtelu ja aikataulujen kuseminen ovat aika yleisiä ongelmia mitä saan kohdata nykyään. Pidän kuitenkin pääni kylmänä ja mieleni järkkymättömänä, jotta mä selviäisin reuman ja sen hoidon kanssa jotenkuten.
Mulla on monta rautaa tulessa, paljon kestettävänä ja paljon stressattavana. Mä olen kuitenkin positiivisen odottavainen sen suhteen, että asioilla on tapana järjestyä ja tietyissä asioissa mä ainakin olen päättäväinen, jääräpäinen, sitkeä, pippurinen ja kovaääninen oma itseni.

-Sartsa


//EDIT: Muutama päivä postauksen julkaisupäivästä allekirjoittanut oli opolla ja sai kouluelämälleen ja tulevaisuudelleen selvyyden. Tuntuu hienolta! :)