Tekonivel nro. 2

Heippa kaikille!

En aio pahoitella pitkää taukoa, sillä mulla on sellainen olo, että olen tarvinnut tätä.
Viimeisten kuukausien aikana olen tutkinut mieleni syvimpiä sopukoita, kohdannut pelkoja, kasvanut ihmisenä ja saanut uuden polven.

Helmikuussa oli oikean polven tekonivelleikkauksen vuoro. Nivelrikko aiheutti polven kipuilua ja lukkiutumista, joka saattoi kestää tunteja, päiviä tai viikkoja. Lukkiutuminen ei ollut ennustettavissa ja lukossa olevan raajan kanssa ei ollut helppo elää, se vaikeutti nukkumista, kävelemistä, seisomista ja no likimain kaikkea toimintaa. Leikkausta mietittiin yhdessä ortopedin kanssa ja riskit tiedostaen päätin, että nyt on otollinen hetki leikkaukselle.
Leikkaus meni hyvin ja toivuin nopeasti. Yhden tekonivelleikkauksen läpikäyneenä osasin jo varautua tiettyihin asioihin ennalta. Yllättävän moni asia kuitenkin erosi ensimmäisestä leikkauksesta, joten yllätyin välillä itsekin.

Ensimmäinen suuri eroavaisuus oli jo leikkauksessa, en halunnut selkäydinpuudutusta ja mulle oltiinkin luvattu sen olevan tarpeeton. Leikkaussalissa asiasta käytiin kuitenkin vähäinen kädenvääntö, lopputuloksena erävoitto mulle. Jalka puudutettiin paikallisesti jonkinlaisella puudutusaine- ja kipulääkecocktaililla ja mut nukutettiin omasta toiveestani. Heräämöstä herätessäni pyysin kipulääkettä, mikä oli virhe. Sain lääkkeestä pahoinvointia ja myöhemmin olenkin punninnut sen tarpeellisuutta kipuun nähden. Toinen eroavaisuus olikin kipulääkkeiden tarpeellisuudessa. Kipuja oli leikkauksen jälkeen todella vähäisesti ja liikkumaankin pääsin jo leikkauspäivän iltana. Liikkuminen oli hieman kivuliasta jalan suuren paketin ja tietenkin suuren operaation takia. Liikkuminen aloitettiin jo seuraavana päivänä vessaan siirtymisellä ja asteittain siirryttiin keppien kanssa kulkemiseen ja pukeutumiseen. Kolmas eroavaisuus oli kotiutumisella. Olin osastolla neljä päivää ja hämmästyin kuinka nopeasti pääsin kotiin.

Yksin en olisi pärjännyt ensimmäisiä viikkoja. Sainkin apua omalta lähipiiriltä kauppareissuille, liikkumiseen ja kotiaskareisiin. Myös pyörätuolista oli suuri apu, sillä nivelrikkoisen kyynärpään ja alhaisen hemoglobiinin takia pitkät matkat keppien kanssa olisivat olleet vaikeita. Kuntoutus ei ollut helppoa mulle, johtuen kärsimättömästä luonteestani. Pitkäjänteisen harjoittelun ja arkipäivien suhteellisen normaalin elämän ansiosta kuntouduin vähintään yhtä nopeasti kuin edellisestäkin leikkauksesta. Kävelyn opettelu oli vaikeaa ja pelästyin monta kertaa, kun jalka petti alta ja kaatuminen oli lähellä, mutta lihasten vahvistuessa alkoi jalkakin olemaan varmempi.
Näin reilu puolen vuoden jälkeen olen tyytyväinen polveen. Pientä kipua on satunnaisesti edelleen, mutta lukkiutumista ei esiinny ja se on helpottanut elämääni.

Paljon kaikkea on tapahtunut tämän vuoden aikana, mutta just nyt ei ole niistä puhumisen aika.
Mukavaa syksyn jatkoa!

xx Sari

Talven ihmemaa

  Mä rakastan talvea ja suurinpiirtein kaikki ihmiset, jotka mut tuntee, tietää sen. Rakastan kirpeää pakkassäätä, pimeitä iltoja ja sitä miltä lumi näyttää. Rakastan sitä, miten tätä kirjoittaessani nään ikkunasta, kuinka lumi verhoaa Turkua alleen. Rakastan sitä miltä lumi tuntuu jalkojen alla kirpeässä pakkassäässä. Plussana tietysti myös se, että mun nivelet tykkää kylmästä, selkä taas ei niinkään.

  Tänä talvena olen jotenkin sisäistänyt sen, että mä en voi liikkua talvella niin kuin esimerkiksi muut mun ikäiset liikkuu. En voi luistella, koska polvet, lonkat ja selkä ei kestäisi sitä. Ja jos kaadun niin mitä todennäköisemmin ottaisin käsillä vastaan ja loput onkin arvattavissa. En voi, mitä todennäköisemmin ikinä, lasketella. Ala-asteella oli muutaman kerran laskettelureissuja ja ne kerrat mitä olin mukana, vietin kahviossa tai pulkkamäessä.
No miten hiihtäminen sitten? Mitä todennäköisemmin mun vasen kyynärpää ei kestäisi hiihtoa, kyynärä on nimittäin tekonivelkypsä ja erittäin nirso siitä, mitä hänellä saa tehdä ja mitä ei.

  Jottei menisi liian pessimistiseksi, niin en mä ole silti katkera. Oon kuitenkin saanut ja pystynyt kokeilemaan hiihtoa ja luistelua, laskettelua en osaa ajatella tai kaivata, koska en ole sitä kokeillut. Luistelusta kaipaan vauhdin tunnetta ja sitä, kuinka hienolta se tuntuu kun pysyy ohuen terän päällä pystyssä. Viimeisin hiihtoreissuni oli sellainen verenmaku suussa- reissu, mutta toisaalta olihan se ihanaa kuinka rauhallista se oli. Sai hiihtää ihan omaan tahtiin valmiilla ladulla puiden keskellä. Kuvitelkaa nyt: pirteä pakkassää, lumi painaa puiden oksia, tuulesta ei ole tietoakaan, joten ei ole liian kylmä. Tuntui kuin olisi ollut kirjaimellisesti talven ihmemaassa.

  En ole siis katkera, miettikää kuinka hyvää painoharjoitusta saan, kun rakennan lumiukkoja. Ja jos oikein hurjaksi heittäydyn niin voin kammeta pulkkaan, laskea mäen alas ja toivoa, että pääsen myös takaisin ylös. Sillä aikaan, kun muut siis laskettelee, luistelee ja hiihtää, mä rakennan odotellessani joko lumiukkoa tai -linnaa. Ja se on mulle ihan ok, ei se lumiukon rakentaminen tai kahvilan kaakaon juominen mikään maailmanloppu ole, kunhan itse on tyytyväinen.

xx Sari