Hei kaikki,

postausideoita ei ole mitenkään suuresti mieleen sadellut tässä lähiaikoina, joten tulin oikeastaan vain toivottamaan hyvät loppuvuodet ja rauhalliset uudet vuodet kaikille. Kuullaan ensi vuonna! :) 

kuvat: weheartit.com

minusta tulee hän

Hei kaikille!

Viimeisestä kerrasta ei ole hirveästi kulunut aikaa, mutta nyt on sellainen olo, että mun on pakko jakaa tää teidän kanssanne. 

Meidän lukio tarjoaa opiskelijoille oman äidinkielenkurssin. ÄI10- kurssi on sisällöltään luovaa kirjoittamista ja mun blogissa tulee varmasti olemaan niitä tekstejä aika paljonkin. Tämä tuleva teksti on yksi tehtävänanto, joka tuli kurssille toteuttaa. 

Aiheena oli valita omasta elämästä jokin muisto: ensimmäinen suudelma, ensimmäinen seurustelusuhde, joku tietty päivä, juhla, hetki, tunnetila tai muu vastaava ja palauttaa se hetki/muisto mieleen niin tarkasti kuin kykeni ja kirjoittaa siitä. Tarinaa sai ja pitikin hieman värittää, kärjistää ja kuvailla mahdollisimman tarkasti. 

Tehtävä oli mulle henkilökohtaisesti tosi vaikea, tiesin heti minkä muiston valitsisin, mutta kun olin tkestin kirjoittanut mietin, onko se liian henkilökohtainen. Päätin kuitenkin julkaista tekstin meidän yksityisessä kurssin sisäisessä blogissa muiden kurssilaisten luottevaksi. Tarina piti kirjoittaa tyylillä minusta tulee hän- eli siis, kaikki minäkerronta tuli jättää pois ja tarkastella muistoa tavallaan ulkopuolisen näkökulmasta. Helpotuksena mulle oli se, että mun ei tarvinnut hirveästi muistoa kärjistää. En tehnyt sitä oikeastaan muuten kuin muutin päässäni tilanteiden ajankulkua. Pidemmittä puheitta mun muisto hänen näkökulmasta. 

Hän makasi väsyneen ja kalpean näköisenä sairaalasängyllä. Keltainen sairaalapaita roikkui hänen päällään ja hänen silmiensä alla oli tummat renkaat. Hän hymyili näppäilessään puhelintaan. Hänen kätensä olivat mustelmilla ja täynnä pieniä rupisia pisteitä, neulojen jälkiä. Hänen jalassaan oli paksu side, joka alkoi nilkkaluusta ja loppui puoleen reiteen. Paidan kaksi ylintä nappia olivat auki ja paidan kauluksesta näkyi vaaleaa teippiä, joka piti kipupumppua paikoillaaan. Hän oli viettänyt paljon aikaa makuuasennossa ja nukkumalla. Hän oli pystynyt pitämään kavereihinsa yhteyttä puhelimen netin ansiosta. Vain muutama ihminen tiesi, mitä hänelle oli tehty.

Hänen vieressään oleva pöytä oli täynnä tavaraa: dvd:itä, kirjoja, ristikoita, kyniä ja tietokone. Sängyn takana olevassa pistorasiassa oli neljä johtoa kiinni: tietokoneen latausjohdon, kännykän latausjohdon, sängyn johdon ja hänen vieressään seisovan tippatelineen johdot kiemurtelivat mitkä missäkin. Hän oli onnellinen, mutta väsynyt. Hän hymyili hymyä, joka ei tuntunut sammuvan ollenkaan. Hän oli nälkäinen, mutta ruoka ei maistunut. Hän oli nukkunut paljon, mutta hän oli silti hyvin väsynyt. Hän oli särkylääkehuuruissa, mutta silti kipeä. Vaikeuksista huolimatta hän tunsi olonsa onnelliseksi. Hänen unelmansa oli vihdoin toteutunut: hänen ei tarvitsisi sietää enää kipeää, jatkuvasti elämää vaivaavaa, jalkaa. Kipu olisi takanapäin, käveleminen olisi vaivatonta, mutta harjoitusta vaativaa. Seistessä hänellä olisi varmempi olo. Hänellä oli kuitenkin vielä parantumisprosessi edessä, eikä prosessi ollut niin vaivaton, kuin hän luuli.

Sairasloma kestäisi vielä pitkään. Kirurgi oli sanonut, että hän olisi keppipotilaana ainakin 3 kuukautta. Hän ei suostunut siihen, hän oli periksiantamaton. Kirurgi ilmoitti myös, että hänen jalkansa ei menisi enää niin hyvin koukkuun kuin ennen, siihen hän oli valmis, mutta näytti kirurgille tämän olleen väärässä. Hänen luonteessaan on jääräpäisyys ja periksiantamattomuus samassa paketissa. Hän on itsepäinen ja motivoitunut, kun niin haluaa. Tämän asian kanssa hän oli motivoitunut, hän oli odottanut tätä seitsemän vuotta. Hän päätti parantua nopeasti ja niin hän parantuikin, kivutonta se ei kuitenkaan ollut. Jalkaa suoristaessa tuntui kuin joku olisi vetänyt sisältäpäin vastaan. Hän kuitenkin tiesi, että hänen elämänsä tulisi muuttumaan ja hän oli oikeassa. Hän oli valmis tekemään muutoksen eteen töitä ja niin hän tekikin. Hän oli kuusi viikkoa sairaslomalla ja palasi sitten kouluun. Hänellä oli uudenlainen elämänasenne. Hän oli iloisempi, positiivisempi ja täynnä voimaa ja elämäniloa. Hänen elämänsä todella muuttui ja hän näkee sen itsessään parhaiten.

Uutinen, joka pysähdytti

Hei kaikille,

viime postauksessa puhuin ideasta, joka mulla oli toteutuksen alla, mutta se veisi vielä aikaa. No tänään ois sen yllärin aika. Pohjustan ensin hieman. 

Mä en ole hirveästi ottanut kantaa Heinolan reumasairaalan konkurssi-ilmoitukseen, ainakaan täällä blogissani. Nyt olisi sen hetken aika. 

Teksti, jonka alle kirjoitan pian, on oikeasti mun kouluaine. Harjoiteltiin äidinkielen tunnilla äidinkielen esseekokeeseen ja kirjotettiin joko otsikko- tai aineistoessee (käykää katsomassa googlesta mitä nämä käytännössä tarkoittavat). Itselleni valitsin aiheeksi otsikkoesseen, koska kyseinen valmiiksi annettu otsikko toi mieleeni heti Heinolan. Esseeni otsikko on myös tämän postauksen otsikko. Tekstin kirjoittaminen herätti mussa tosi vahvoja tunteita ja valehtelematta itkin tunnilla kirjoittaessani esseetä. Pidemmittä puheitta, saatte vähän maistiaista siitä, miten mä koulussa kirjotan. (toim. huom. päivämäärät ja nimet eivät välttämättä ole oikein, näin minä ne muistan jostain lukeneeni, terv. valokuvamuisti)

               Maaliskuun 29. päivä vuonna 2010 Helsingin Sanomat, Iltalehti, Iltasanomat, Turun Sanomat ja kymmenet muut sanoma- ja verkkolehdet ilmoittivat Suomen kansalle uutisesta, joka tulisi muuttamaan satojen, jopa tuhansien ihmisten elämää: Heinolan reumasairaala on jättänyt konkurssihakemuksen. Rautaisen ammattitaidon, aidon välittämisen ja huolenpidon keskus oli mennyttä.

              Reumasairaalan konkurssi-ilmoitus pysäytti maailmani kirjaimellisesti. Tunteiden kirjo ja ajatusten määrä oli vaihteleva. Konkurssi ei tullut minulle yllätyksenä. Olin kuullut huhuja, mutta en ollut niistä huolissani, en uskonut sairaalan lopettamisen olevan mahdollista. Muistan päivän, jolloin luin konkurssipäätöksestä. Luettuani artikkelin Iltalehden verkkosivuilta olin järkyttynyt, peloissani ja shokissa. Järkytyin, että niin annettiin tapahtua, pelko tulevaisuudesta ja tuttujen puolesta ja shokki, josta en toipunut muutamaan päivään. 

             Sairaalaa oli yritetty pelastaa ennen uutista. Itse konkurssi-ilmoitus sai kuitenkin ihmiset liikkeelle. Addressiin kerättiin nimiä, mielenosoituskin järjestettiin, jopa suoraan päättäjiin yritettiin vaikuttaa. Kirjoitin nimeni addressiin, mutta en tehnyt muuta. Tiesin taistelun olevan hyödytöntä, reumasairaalaa ei voitu pelastaa.

             Olin itse turta uutisesta. En kyennyt kuin vihaamaan KELA:a, reumasairaalan päärahoittajaa, ja päättäjiä. Reumasairaalan lopettaminen ja hoidon keskittäminen viiteen yliopistolliseen keskussairaalaan ja terveyskeskuksille oli ja on järjetön ajatus. Yliopistollisten reumapoliklinikoilla tulisi olemaan järkyttävät jonotusajat, lääkäri saattaisi joskus olla sama, kuntoutusta sieltä ei saisi ja lääkäriajat eivät riittäisi edes tervehtimiseen.

             Reuma on aina ollut sairaus, joka vaatii tietynlaista hoitoa ja ennen kaikkea ammattiosaamista. Terveyskeskuksen päivystykset ja yliopistolliset sairaalat eivät yksinään pysty näitä palveluja takaamaan. Miksi KELA vähensi kuntoutujien lähettämistä Heinolan reumasairaalaan? Miksi säästölinjan piti jatkua erikoissairaanhoitoonkin? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kaltaiseni turhautuneen potilaan on turha edes yrittää vastata. 

            Pieni helpotus reumaperheille ja ennen kaikkea reumanuorille ja -lapsille suotiin, kun huhti-toukokuussa 2010 saapui kirje KELA:lta kotiin. Valinta uusista kuntoutuspaikoista oli tehtävä: Kangasalan Apila vai Helsingin Orton? Valitsin Helsingin. 16- vuotiaana houkuttivat shoppailumahdollisuudet, mutta suurimpana tekijänä päätökseeni vaikutti jo Heinolasta tuttu lääkärini. Tutun lääkärin kanssa on helppo jatkaa yhteistyötä. 

            Heinolan reumasairaala tarjosi potilaalle kaiken saman katon alta: toiminta- ja fysioterapian, mahdollisuuden nivelpistoksiin anestesiassa, koulutoiminnan, magneetti- ja röntgenkuvauspalvelut, laboratoriokokeet ja lääkärin vastaanoton. Sairaalasta ehti kehittyä minulle toinen koti. Henkilökunnasta tuli minulle toinen perhe ja allasosastosta terapiapaikka. Konkurssi-ilmoituksen saapuessa tuntui kun minulta olisi viety koti. Paikka, jonne oli aina turvallista mennä ja tiesit, että oli sinulla mikä vain hätänä, sinua kuunneltaisiin ja lohdutettaisiin aina.  Paikka, jossa tiedettiin mitä kipu on ja millaista sen kanssa eläminen on. Paikka, jossa sait olla oma itsesi.

            Helsinkiin ensimmäistä kertaa saapuessa oli tunne kuin petturilla. Helsinki oli paikkana karu, toiminta oli vasta alkanut ja olin niiden ensimmäisten joukossa, jotka sitä pääsivät kehittämään ja testaamaan. Kaikki oli uutta: ihmiset, joskin kaksi hoitajista ja lääkäri olivat Heinolasta tuttuja, rakennus, ympäristö ja toimintatavat. Olen käynyt Helsngissä nyt reilu kolme vuotta ja toiminnan rutinoituminen on auttanut ja ihmisistä on tullut osa uutta perhettä. Olen saanut Helsingistä paljon uusia ystäviä, joita en Heinolasta koskaan saanut. Pienemmät kuntoutujaryhmät mahdollistavat nopean ja intensiivisen tutustumisen koko kuntoutujaryhmään. Heinolan reumasairaalassa potilasryhmät olivat hyvin isoja, joten tutustuminen oli minulle, silloin ujona nuorena, vaikeaa.

            Ajatus Heinolan reumasairaalasta on silti kuin ruosteinen veitsi haavassa, joka kääntyy aina vatsassa, kun Heinola mainitaan. Konkurssiuutinen muutti maailmankuvaani ja minua. Olen jo tottunut ajatukseen, ettei reumasairaalaa enää ole ja olen iloinen nykyisestä kuntoutuspaikastani. Ortonissa on mahdollisuus vain konkreettiseen kuntoutumiseen ja liikkumiseen, muuta KELA ei rahoita. Olen kuitenkin lähtenyt Helsingistä kotiin täynnä energiaa ja mieli täynnä uusia näkökulmia maailmaan, ei täynnä lääkkeitä. 

-Sartsa

koulujuttuja

Mä koin kesän lopussa koulun alkaessa valaistumisen. Oli korkea aika, että se valaistuminen tapahtui nyt, koska vähän myöhäisempään vielä ja mä en tiedä missä mä olisin, todennäköisesti syvällä jossain hyvin epämiellyttävässä.

Koulun penkillä, tokana päivänä ruotsun tunnilla katottiin kaverin kanssa toisiamme kun meille infoiltiin ruotsin kirjoituksista ja aikatauluista ja todettiin toisillemme samaan aikaan: ''löysin just motivaatio tähä shaibaan''.
Mä olen koko lukioaikani tenyt jotain ihan muuta kuin kouluhommia. Läksyt olen tehnyt hutaisten, lukuläksyjä en ole lukenut, kokeisiin valmistautuminen on ollut todella säälittävää ja no mottona on melkein toiminut tämä kuuluisa: lukio lukematta läpi.

no guess what. EI TOIMI.
Vaikkakin lukioaika on ollut mun elämän parasta kouluaikaa, niin harmittaa nyt jo näin nelosluokalla todella paljon, että mun runsaasta vapaa-ajasta ei riittänyt intoa niiden läksyjen lukemiseen. Mulla oli todella vähän koulutunteja ja keskimäärin istuin koulunpenkkiä kuluttamassa noin 18 viikkotuntia. Se tekee kolme kokonaista koulupäivää, kolme kurssia ja kaksi vapaata. (Tottakai nuo viikon tunnit oli ripoteltu niin, ettei se nyt ihan noin mennyt, että se kaksi päivää olisi ollut vapaana, mutta jotta saatte kokonaiskuvan.)
Mulla olisi siis ollut yksi kokonainen päivä aikaa tehdä kouluhommia! Jos perjantait haluaa kokonaan vapaaksi, niin mikä mua esti tekemästä niitä kouluhommia sitten vaikka torstaina. Ei niin mikään, oma puhdas laiskuus, se esti. Karu totuus on se, että mun lukion todistuksessa ei olisi nyt niin paljoa kuutosia jos olisin edes lukenut ne läksyt kunnolla.
Lukion ykkösellä asenne koulunkäyntiin oli maailman huonoin ikinä. Luulin että mä pärjäisin lukiossa helposti, olinhan mä peruskoulussakin puskenut läpi. Sitten karu totuut iski. Lukio vaatii oikeasti töitä. Läksyt tehään parhaansa mukaan ja kappaleita opiskellaan itsenäisestikin sitä mukaa mitä niistä tunneilla puhutaan. Kieliä kannattaa pänttäillä pitkin kurssia, jotta kielioppi ja sanat jäävät päähän.

Mulla tää kaikki jäi. Mä en edes tiedä/ muista mikä mulle oli tärkeämpää lukion alussa. Nyt kuitenkin tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Se työmäärä minkä olisin voinut tehdä 1-3- luokilla pois, kasaantuu kaikki nyt niskaan. Mä istun koulunpenkkiä kuluttamassa enemmän kuin nykyiset abit keskimäärin, mä luen vapaa-aikanani ruotsin, historian ja terveystiedon ylppäreihin, yritän pärjätä muiden mukana muutenkin koulussa ja yritän pitää sosiaalisen elämäni kasassa. Ja pitää jonkinlaisesta nukkuma- ja ruokarytmistäkin kiinni. Se ei ole helppoa, mutta jos muutkin ihmiset on pystyneet siihen, niin miksen minäkin? Let's face it. Mä olen sitkeä kaveri ja mä olen itsepäinen, jos mä jotain päätän niin, anteeksi kielenkäyttöni, sehän perkele tapahtuu!
Täällä Ortonissa lukeminen on ollut helpompaa, kun ei ole ollut normaalia koulurytmiä sekoittamassa mun päätä. Jokaisen vapaahetken täällä, mä olen kuluttanut siihen, että mä olen lukenut historian suulliseen tenttiin, ruotsin preleihin ja äidinkielen uusintakokeeseen. Jälkimmäinen helpoin, eka stressaavin.

Poissaolojen takia, mun koulunkäynti on ollut muutenkin vaikeaa, ja nyt kun on kaikkea abijuttuja, tentti-infoja, prelejä, ylppäreitä, tenttejä yms yms. niin koulu on mulle prioriteetti nummer 1. Lääkäri ja ft- ajat sovitaan niin, että mä pystyn käymään mahdollisimman paljon koulussa eikä yksikään tärkeä koe tai vastaava mene korvattavaksi tai muuten ohi.
Mä päätin ryhdistäytyä. Mulla ei ole vaihtoehtoja enää, jos sen valkolakin haluan painaa päähäni keväällä. Mun on petrattava, mun on luettava, päntättävä ja päätettävä, että mä teen sen.

Ja mähän teen sen.

kuvat:weheartit.com

-Sartsa

seuraavat kaksi viikkoa, matkin Naantalin aurinkoo

Kuka tunnustaa eläneensä elämänsä silleen kuin olisi halunnutkin?
Mä en. Paljon on sellaisia asioita mitä oisin voinut tehdä toisin, paljon anteekspyydettävää ja paljon annettavaa. Mut koska aikaa ei voi kääntää ja mä olen nyt vasta tajunnut että jokainen elää vain kerran, niin miksen mä nyt eläisi sitä elämää jota olen halunnutkin elää?
Mä olenkin elänyt nyt tasan niinkuin mä haluan. Mä otin itseäni niskasta kiinni ja päätin laskea suojamuuriani, se on korkea ja pitkä kuin Kiinan muuri. Mun suojamuuriin kuuluu se, että jos joku on mulle vähänkin kiltimpi kuin normaalisti niin alan epäilemään ihmisen tarkoitusperiä. Onko se tosissaan? Kettuileeko se? Otan yleensä varman päälle, en ole oma itseni ihmisen seurassa ja kettuilen. Ei kivaa. Päätin siis laskea muuria ja olla ihmisille kiltimpi ja oma itseni. Joo, siihen kuuluu edelleen ironisuus, sarkastisuus ja kettuilu, mutta ei niin suurissa määrin kuin normaalisti. Yritän myös olla vihaamatta ketään. Se on helppoa. Mä en suoranaisesti ole ketään koskaan vihannutkaan, mun lista ihmisistä joita en voi sietää on vain aika pitkä. Ennen kaikkea päätin olla itselleni kivempi. En vihaa itseäni ja soimaa itseäni jostain turhasta, enkä syytä itseäni jos mulla on huono fiilis jonkun toisen ihmisen takia. Annan itselleni anteeksi ja muistan hymyillä. Pidän itsestäni huolen.

Mistä tälläinen totuus mun päähän tuli? Mun elämä on ollut pelkkää menoa nyt kesälomalla, eikä mulla ole mitään valittamista, päinvastoin. Mä olen aina halunnut elää tällä tavalla. Mä tykkään juhlia ja viettää aikaa kavereiden kanssa. Yleensä kun me ollaan kavereiden kanssa keskenään niin me nauretaan paljon ja keksitään kaikkea hullua, ei välttämättä mitään fiksuja, mutta hulluja ideoita. Mä olen spontaani ja mä elän spontaanilla ja extempore- fiiliksellä. Mä olen valmis lähtemään mihin vaan kolmen vartin varoitusajalla. Mä tykkään mun kavereista ja kesästä. Mä tykkään siitä fiiliksestä mikä meillä on aina kun me nähdään, porukalla kun porukalla.

Okei tää on reumablogi ja mä puhun täällä vaan jostain normaalista shitistä. Missä reuma? No totuus on se, että mä en anna reuman haitata mun menoa. Kivut kärsitään sitten jälkeenpäin, mutta mitään tekemääni en ole katunut sen takia, että olisi ollut kipuja jälkeenpäin. Kipuja tulee kaikille ja niistä täytyy vain päästä yli ja särkylääkkeet tehoaa aika tehokkaasti.
Mulla ei ole reuman suhteen mitään uutta. Mulla on nilkka vaivaillut pidemmän aikaa, mutta mä saan siihen aina kortisonia kun tarvitsen ja se auttaa hetkeksi. Kyynärpäässä on vissiin taas jotain nesteentapaista, mutta se ei haittaa mun menoa niin kauan kun se taipuu ja se ei turpoa hervottomaksi. Tekonivel toimii kuin rasvattu ja mä olen saanut positiivista palautetta siitä kuinka mun liikkuminen ja yleinen olemus on muuttunut mielettömästi muutamassa vuodessa, ehkä jopa muutamassa kuukaudessa. Loppujen lopuksi, kuten olen monta kertaa maininnutkin, kaikki on kiinni omasta asenteesta. Jos päättää ettei luovuta, niin luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Mä en anna periksi ennen kuin maailma romahtaa päälle, ja juuri nyt näyttää siltä ettei se ole romahtamassa vielä pitkään aikaan!

Hyvää ja ihanaa kesän jatkoa kaikille ja muistakaa elää omalla tavallanne ! :)

avautuminen

Hei kaikille !
Viimeisimmästä kirjoituksesta on taas vähän vierähtänyt aikaa, mutta ei kai sille mitään voi että aika kuluu nopeaan?
Mitä mulle kuuluu nyt, kun leikkauksesta on jo melkein 4 kuukautta? Mulle kuuluu hyvää. Mä tunnen olevani paljon paremmassa kunnossa kuin koskaan, vaikka nilkassa onkin tulehdusta, mutta silti. Mä olen normaalia enemmän täynnä positiivisuutta, mä uskallan olla oma itseni ja mä jaksan tehdä ja elää. Nyt kun mä olen saanut elää tän polven kanssa muutaman kuukauden, mä en vaihtais sitä mihinkään. Uusiin ihmisiin tutustuminen on helpompaa, käveleminen on kivuttomampaa, housujen ja mekon käyttäminen on kivaa, tanssiminen on mun juttu ja elämä hymyilee. Jokin mua SILTI pidättelee.

 Joskus ajatusten lukeminen voisi olla ihan piristävää. Tietäisi mitä toinen ihminen susta oikeasti ajattelee ja onko toi kaveruus totta vai vaan jotain muuta? Hymyileekö se tosissaan vai tekeekö se sen muiden takia? Mä olen joutunut hyväksymään sen puolen elämästä, että kaikki ei tykkää kaikista. Se on tullut munkin kohdalla huomattua. Ihmisillä on paha tapa olla tykkäämättä musta tai kehittää joku ongelma mua vastaan vain siksi, että mä sanon asioita suoraan, enkä kiertele ja kaartele. Mä menen suoraan asiaan tai jos teen suunnitelman niin mä pysyn siinä, enkä halua että joku tulee sanomaan että jos nyt kuitenkin tehdään näin kun se olisi tämän ja tämän takia paljon parempi. Mä en kaipaa tekosyitä, mä haluan sen oikean syyn. Mulle voi sanoa asioita ja mä osaan oikeasti olla ihan kivakin ihminen. Mä osaan kuunnella, lohduttaa ja pitää hauskaa. Mä olen spontaani ja seikkailunhaluinen. En mä kovinkaan usein mieti kahta kertaa, mä vaan teen. Se ei oo aina kauhean fiksua, mut tulipahan kokeiltua.

Ihmiset kehittää ongelmia aina ihan typeristä asioista. Ja se valituksen määrä mitä siitä 'ongelmasta tulee on jotain hirveetä. Mä en voi sietää valittamista typeristä asioista! Meillä on ollut koululta nyt muutaman kerran sähköt poissa ja silloin huomaa miten riippuvaisia me ollaa siellä sähköstä. Opiskelu hoidetaan vanhaan malliin opettajan sanelusta ja liitutaululta. Lämmintä ruokaa ei saada, mutta henkilökunta ruokalassa tekee parhaansa että me saataisiin edes jotain mahanpohjalle, ja sitten ihmiset kehtaa valittaa siitä, jos ruokana on 'vain leipää' tai jos ruokailu siirtyy YHDELLÄ tunnilla eteenpäin. Ei kukaan kuole yhdessä tunnissa nälkään. Joko ihmiset on huonolla tuulella tai sitten yhteiskunta menee vain koko ajan itsekeskeisemmäksi. Se on pelottavaa jos ihmiset ei muista että maailmassa on muitakin napoja kuin se oma. Tai sitten mä olen vaan niin 'kokenut' kaikkea, että mä en jaksa alkaa valittaa tollaisista asioista. Naurettavaa.

Talvella ihmiset valittaa kylmää, kesällä kuumuutta. Sadesäällä on liian märkää ja helteellä liian kuivaa. Eikö koskaan mikään ole hyvin? Musta on ihanaa et kesä tulee ja aurinko paistaa, on lämpimämpi ilma ja voi käyttää mekkoja ja ottaa aurinkoa. Voi olla enemmän ulkona ja näkee kavereita useammin, koska on tarpeeksi lämmin liikkua mopoilla. Kesä tuo mulle myös paljon sellaisia suunnitelmia, mitkä tapahtuu vähän extempore- meiningillä, mutta eikö kesällä kuulukin olla sellaista? Mä olen tosi tyytyväinen tällä hetkellä elämääni, mitä nyt muutamista kivuista välittämättä. Koulu loppuu pian, sain kesätyöpaikan, kesäloma on täynnä tekemistä, kaverit on ihania, musiikki on terapiaa ja elämä on ihanaa.

Koettakaa tekin muistaa löytää myös niinä huonoina päivinä jotain positiivista täältä maailmasta ja omasta elämästänne, ei se ole vaikeaa kun yrittää.. :)

-Sartsa

Paimio pt.3

26.1

Herätys puol kasin maissa. Kukaan ei tullut herättämään verikokeiden ottoon, en mäkään olis töissä lauantaina muuta kun väkipakolla. Sairaalassakin mä olen vain väkipakolla. Mulla pyörii mielessä se, että on lauantai ja kaverit vois olla kivoja ja tulla käymään, jos niitä vähän auttais.. Tän idean myötä laitan joskus 9 maissa mun kaverilleni Annikalle viestiä, että jos ne pääsis käymään tavalla tai toisella (en nyt rupea viestin todellista sisältöä tähän selittämään). 

 Mä pyydän hoitajalta vahvemman särkylääkkeen ja sen saatuani luen hetken kirjaa ja puolen tunnin lukemisen jälkeen mä nukahdan. Herään kolmen vartin päästä ja mun olo on tokkurainen, ja sehän onkin vallan mainio aika ottaa itsestään valokuva ja laittaa se instagramiin ja facebookiin! 

Vastaus tekstiviestiin tulee noin kymmeneltä; ei ehdi kun on kouluhommia. Mä rupeen itkemään. Mä en ole nähnyt mun kavereita viikkoon ja kun mä maanantaina lähdin koulusta niin ne ei ees oottanee et oisin sanonu moikat. Mä torkun taas ja torkunkin lounaaseen asti. Tai no teknisesti ottaen ennen lounasta, heräsin varttia ennen kuin tarjotin iski pöytään. 

''Onpahan ainakin syömisen arvoista ruokaa.'' Possunleikkeitä ja tosi kermaista kasviskiusausta. n-a-m. Syön lautasen tyhjäksi. Täyttelin ristikoita ja kattelin leffaa kahteen asti. Äiti tulee joskus 3 maissa käymään. Äiti ehtii just saamaan kamppeet kasaan ja istumaan sängyn viereen kun ovelta kuuluu varovainen koputus ja ovi aukee. 

Annika: -Mooi

minä: -Mitä, miten, kuin, miten sä siinä oot?

Annika tuli käymään ja mä olin ehkä onnellisin ikinä. Ei kukaan oo koskaan tehnyt mulla tollasta !

Annika oli hypännyt paikalliseen bussiin ja matkannut sillä meidän kotiseudulta Turkuun (tää matka kestää joku 45 minuuttia), kävellyt Puutorilta Kauppatorille ja hypännyt sieltä bussiin joka tulee Paimion sairaalan eteen. Siis se, että toinen on nähnyt sellaisen vaivan, että se on päässyt mua kattomaan on ihan käsittämätöntä! 

Juteltiin siinä tunnin verran vähän kaikesta enemmänkin koulusta ja tavasta millä asioita hoidetaan. Annika lähti joskus 4 maissa ja mulle tuotiin ruokaa. Taisin mä syödä ellen sekota sunnuntaihin. 

Laitoin äitille viestiä, että olen taas yksin ja se tuli takaisin. Katseltiin elokuvaa, äiti nyppi mun naamasta mustapäitä ja hiero mun selkää. 

  Iltarutiinit normaalit, Oisin halunnu kattoo Putouksen mut vieruskaveri ei vissiin hyväksyny mitään muuta kun  Ylen ohjelmat, joten odotin seuraavaan päivään. Kavereiden kanssa juttelua facessa (ihan koneella) ja pää tyynyyn. 

27.1

Sunnuntai. 

Herätys taas puol kasilta. Mun päähän ei mahdu mitään muuta ajatusta kuin se, et mä voin päästä huomenna kotiin. Helvettiin sieltä sairaalasta, omaan sänkyyn nukkumaan, kissoja halaamaan ja silittämäät ja kattomaan töllöstä mitä. ikinä. haluan.

Tosiaan heräsin puol kasilta taas siihen et tuodaan aamupala. Söin leivän jossa oli maksamakkaraa päällä. 

 Äiti soitti ja sanoin ettei tarvi tulla kattomaan tänään, jos huomenna pääsen kotiin ni ei ole mitään järkeä ajaa Paimioon tänään. Torkuin taas vaihteeksi. Mä tajusin et mun koko sairaalassa olo on mennyt melkein siinä kun mä olen torkkunut ja nukkunut. Ei ihme jos yöllä nukkuu vähän levottomasti. 

Mun sunnuntai meni leffoja katsellessa (tein virheen ja katoin Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturin loppuun, hyi saatana), sarjoja katellessa (Uutisvuoto, Putous..) ja niin. Luin mä kirjaakin ja juttelin kavereille.

Tajusin myös et mun kynnet on kasvanee ihan sikana viikon aikana. Mähän siis pureksin kynsiäni tai niin, nypin niitä. hups? Paha tapa, josta en ole päässyt vielä eroon. Sairaalassa on ollu helpompi olla nyppimättä, kun on ollut kanyyliä kädessä ja kyynärpää on ollut kipeä ja muuta..

 Yritin jumppailla mun polvea suoraksi. Suoraan, koukkuun, suoraan, koukkuun. 

Siinähän se mun sunnuntai oli. 

28.1 

Tätä päivää mä olen odottanut, mä kutsun sitä, tuomiopäiväksi.

Herätys seiskalta. Arvatkaa mihin? KYLLÄ. 

vampyyri: -Huomenta, tarvis verikokeita ottaa
mä: -entä jos mä en anna mun kättä?
vampyyri: - anna nyt vaan niin päästään tästäkin

Lääkkeet ja aamupala tuodaan taas puol kasin aikaan. Mulle ei sanota mitään, mut tieto siitä, että ortopedit tulee tänään kattomaan, saa mut taivuttamaan mun jalan suoraan, vaikka kyyneleet silmissä. Ja niinhän mä teenkin. Ja kun ortopedi tulee ja katsoo ensin huonekaverin ja antaa tälle tuomionsa on mun vuoro.

Ortopedi pyytää taivuttamaan polvea ja mähän teen niinku pyydetään. Ortopedi kyselee kaikenlaista ja mä vastailen. Vastaan, että pärjään kyllä kotona, koska äiti jää mun kanssa ainakin viikoksi, saan housut ja sukat ite jalkaan enkä tarvi apua suihkussa käymisessä. Pääsen myös itse vessaan ja pystyn kävelemään kepeillä. Ortopedi kuuntelee ja antaa tuomionsa: ''no jos me nyt lasketaan sut kotiin tänään''. JES. 

Mä saan reseptit vahvempiin särkylääkkeisiin ja verentulppaestolääkkeeseen. Mä soitan äitille, taksille, iskälle ja fysioterapeutille. Joudun tulemaan Paimion taksilla kotiin, mut ei se mitään, kunhan pääsen sinne nopeasti. Saan olla kotona vasta puol neljän maissa, että joku on sitten mun kanssa kotona. Fysioterapian saan keskiviikoksi.

Mun päivä menee hitaasti. Sairaanhoitajaopiskelija auttaa mua pakkaamaan ja sit mä vaan odotan, että mä pääsen kotiin. 

Ruoka ei mee alas, koska ne lihapullat oli valehtelematta niin sitkeitä, että jos oisin heittäny yhden niistä seinään, se ois kimmonut takaisin mun käteen.

Juttelen kaverille, lataan puhelimeni, nukun päikkärit, laitan kotiinpaluuvaatteet päälle. Saan haavanhoito-ohjeet ja muut tarvittavat liput laput. 

Kolmelta taksi tulee hakemaan ja mä sanon adios Paimion sairaalan leikkausosastolle.

Tulin kotiin ja rojahdin sohvalle ja sain iison vesilasin nenän eteen ja kaukosäätimen käteen. Ollin onnellinen.

--

Tällästä. Siinä oli mun sairaalassaolo- aika. Kirjoittelen vaikka ens kerralla, että mitä tekonivelleikkaukseen vaaditaan! :--) 

muah, moiks ! 

Paimiossa pt.2

Hei kaikille ! Mä varoitan nyt jo että nää tulevat tekstit ei välttämättä ole edellisten päiväkirjamerkintöjen kanssa samaa tasoa, koska muhun pumpattii ahkeraan lääkkeitä ja nukuin aika paljon. Enjoy !

23.1.

Herätys about 7 aikoihin joidenki saatanan verikokeiden takia. Eihän musta ole vielä verta imettykään. No kokeet otetaan ja mut tullaan kampeemaan istumaan ja aamupalaa syömään. Istuminen ei ole varsinaista istumista, ei mun pää kestä sitä vielä. Mulla oli vaan tyynyjä selän takana ja pääty oli nostettu ylös.
Mä olin saanut edellispäivänä antibioottia ja samaa tavaraa muhun oli laitettu myös yöllä. Unen laatu oli muistaakseni ihan ok siihen nähden mitä mulle oli tehty edellispäivänä.
En mä oikeesti muista tästä päivästä mitään muuta kuin sen, että ortopedit kävi taas käymässä ja lupasivat että pääsen dreenistä irti, mutta muut letkut täytyy vielä pitää. No dreenistä pääsin irti ja samalla sain jalan pois paketista. Tukisukkaa siinä pidettiin mutta mun nilkkaa alko polttamaan senkin kanssa niin sekin piti heivaa hemmettiin. Ei tarvinnut mitään kiristyssiteitä tai muuta kun pidin polvessa koko ajan kylmää, että mustelmaa ja turvotusta ei tulisi. Olin tosi iloinen siitä kun pääsin siitä sidemäärästä eroon ja tukisukkaa ei tarvinnut pitää. Dreenin reikä alkoi vuotamaan aika railakkaasti illalla ja suttasin sitä myöten yhden tyynyliinan, oman jalkani ja pyyhkeen joka laitettiin jääpussin alle.
Mä yritin olla tietokoneella illalla, mutta lääkityksen takia mulle tuli niin nopeasti huono olo, että ehdin olla siinä tunnin verran. Vanhemmat toi mulle eilen nettitikun mummilta lainaan niin pääsin nettiinkin erakoituminen vs. sari 0-1. Fysioterapeuttikin kävi päivällä, mut huonoon aikaan. Dreenu oli otettu vartti ennen ft:n tuloa pois, ja määräyksissä sanotaan että dreenin poisoton jälkeen ei saa liikkua kahteen tuntiin. No se olis ollu niiden letkujen kanssa vaikeeta.
Syöminen ei ollut mun juttu sinä päivänä. Sain ehkä about puolet, jos sitäkään kaikesta ruuasta alas.
 Nukkumaan 10 aikoihin.

24.1

Herätys taas 7 aikaa. ''Nimi ja syntymäaika''. Teki mieli sanoa että Anneli Järvinen 311269-6969. Pikkasen olin kyrpiintynyt. Sama rutiini kun eilenkin. Puol kasin maissa pääty ylös ja tyynyillä vähän apua että saan syötyä. Sain kaks lusikallista puuroa alas, mut kompensoin sen juomalla. Lääkärien iso kierto. Ja isolla mä meinaan ISOA. Huoneessa oli about 20 kandia, viis ortopediä, 2 fysioterapeuttia ja sairaanhoitajia.
Mun ''oma'' ortopedi tulee ensin huoneeseen ja huudahtaa et ''LAITA SE JALKA HETI SUORAAN'' mä olin ihan äimänä, et mitä helvettiä sä oikeen selität sehän on suorana? (myöhemmin tajusin, että tarkoitti sitä että polvitaipeen alla ei saa olla tyynyä, että se oikeesti TAIPUU suoraksi.)
Kierrolla mun sängyn vastapäätä oli ihan sikasöpö kandi ja olin iha punasena, koska en ollu päässy suihkuun ja olin ihan zombien näköinen ilman mitään muutakaan. Sain kuulla, että nivelsiteitä piti siirtää alaspäin, että ortopedit sai polven taivutettua suoraksi. Ei ihme, että on vähän arka.

ortopedi: -Sarin leikkaus oli tosiaan odotettua vaikeampi, sen suuren valguskulman takia ja siksi leikkauksessa meni pidemmän aikaa.
minä: -Ole hyvä.
ortopedi: -Kiitos.

Pääsin KAIKISTA letkuista irti (en viitsi mainita kaikkia koska häpeän ihan hitosti osaa niistä) tarkoittaen siis kipupumppua aka, epiduraalipuudutusta. Pääsin myös kanyylin johdoista eroon. Pääsin käymään kävelytelineellä vessassa. Jumppari pelästyi kun viiletin sen kanssa metrin liian pitkälle huoneen ovelta, jossa oli tarkoitus kääntyä takaisin.
Ruokailut meni taas persiilleen, mutta mä kompensoin mun syömättömyyttä nesteillä.
Iltapäivällä pikkuveli ja iskä tuli käymään. Se oli pikkuveljelle ehkä paskin käynti sairaalssa ikinä ja mulle paskin aika vierailuun, koska mun polveen särki aivan hir-ve-äs-ti. Veli oli ihan valkoinen ja näytti siltä, että itkee kohta. Äiti sano, että me ollaan oltu ainakun kaksosia. Tunnetaan toistemme tunnetilat niinkun toinen ne tuntis ja kärsitään jos toinen kärsii.
Ilta meni samalla tavalla kuin ennenkin: sain napapiikin, join pelkän teen enkä syönyt iltapalaa ja sammutin valon 10 aikaa huoneesta.

25.1.

Perjantai. Paskat.
Taas verikokeen otto ja aamupala 7 ja 8 välillä. Sain myös ihan mahtiuutisen. MÄ PÄÄSEN SUIHKUUN.
Ortopedinkin näin äkkiä käytävällä ja lupasi, että jos syön kunnolla niin mulle ei tarvitse tiputtaa punasoluja takaisin. Lupasin alkaa syömään. (tää lupaus meni karille myöhemmin). Pääsin suihkuun ja sain omat housut päälle ja mun olo tuntui heti paljon paremmalta ja terveemmältä.
Harjoiteltiin kepeillä kävelyä ja se oli mulle kivemman oloista kun kävelytelineen kanssa meno. Polvea yritettiin painaa alustaa vasten koukkuun ja saada sitä koukkuunkin, joka oli helpompaa ja kivuttomampaa kuin suoristaminen. Kaikki jänteet ja muut on niin tiukassa että se kipu, joka sinne taakse tulee on takareisikireys potenssiin 10.
Poispääsy sairaalasta luvataan maanantaiksi jos polvi menee tarpeeksi suoraan. JES.
Ruokailut meni persiilleen ja äiti toi mulle illalla Hesen kanasalaatin, josta mulle tuli vatsa kipeäksi. Täti tuli illalla käymään kummitytön ja serkkujen kanssa. Sain viikon viidennen muumilimupullon.
Äiti oli toisen pikkuveljen kanssa käymässä ja täytyy sanoo et tää ei oo ehkä niin empaattista sorttia kuin vanhempi-nuorempi veli on. Voi tietty auttaa asiaa, että tää on tottunut sairaalympäristöön, kun taas toinen ei ole koskaan tykännyt sairaaloista.

Samat iltapaskat kun ennenkin. Kännykän akku kärsii kun käytän sitä illalla kun mesetän kamujen kanssa.

--

Tälläistä ! :--) Seuraavat voi olla suppeampia, koska u know, viikonloput sairaalassa ei ole mitään tapahtumarikkaita.

Paimiossa part 1.

21.1.2013

Saapuminen osastolle klo 14.00.
 Voi perse, kaksinhuone, en siis saa telkkaa itelleni. No toivottavasti ei ole höpöttävää ja utelevaa sorttia.
Hoitajat kyselee kaiken normaalin ruokavaliosta, allergioista, sairaalavaatteista, lääkkeistä ja kertaavat peruasiast, kuten suihkussa käymisen.
Itken tosi moneen kertaan kun selaan facebookia, kun aattelen asioita, kun äiti laittaa viestiä.
Iltapäivä kuluu superhitaasti ja näykin päivällisestä noin puolet alas. Jännittää ihan sikana.
Kuudelta tuodaan iltalääkkeet ja saan ekan napapiikin, jonka tarkoitus on estää veritulppien muodostumista. Kuuden aikoihin mä alan jäätymään. Mua jännittää ihan sikana ja se purkautuu kylmänä. Veikkaan kylmyyden ja kuumeisen olon johtuvan siitä, kun olen pidättänyt sitä jännitystä sisälläni.
Menen kahdeksan aikaan suihkuun kylmän käytävän kautta ja paleltaa. Seison tulikuuman veden alla monta minuuttia ja kattelen polvea vikoja kertoja. Siinä on pitkä musta viiva tussilla piirrettynä, kun ortopedit (kolme kappaletta, kaikki miehiä) kävi päivällä tsekkaamassa tilanteen. Lateraali oli kuulemma ok.
9 aikaan illalla diapami naamaan ja nukkumaan.

Herään. Mulla on lämmin katon kelloa, ihan kun olisin nukkunut monta tuntia, mutta mitä kello näytti? 10.08pm. DAMN.
Otan puhelimen kunnolla käteen ja alan juttelemaan ihmisten kanssa facebookissa. Kunnes kaveri käskee nukkumaan: ''Sä oot ihan sekasin, pistä pää tyynyyn.''
Sipsutan vessaan pyydän uuden diapamin, nielen sen ja pistän silmät kiinni.

22.1.

Herätys kuudelta. ''tässä olis tää hiilihydraattijuotava''. Maistuu ihan ananakselta mutta en mä sitä alas saa, saan juoda vajaa puol lasia vettä sen sijaan. Saan nukkua vielä tunnin verran. Sitten tullaan taas herättämään. Tällä kertaa lakanoiden vaihtoon ja tyynyjen suojaamista varten. Menen vessaan 20 yli seitsemän rauhoittavan ja kortisonin napattuani. Pesen hampaat ja naaman. Menen ulos vessasta ja rupean itkemään kun nään vanhemmat ulkopuolella osastolla. Ne tulee sisälle ja kysyy olotilaa ja mä rupen pillittämään ja rutistan mun kasvopyyhettä kuin hädän edessä. Halaan molempia. Äiti tulee huoneeseen sisälle ja istuu sängyn reunalle. Viimeiset päivitykset facebookiin ja twitteriin vanhan jalan kanssa. 7.55 ja mua ruetaan viemään nukutussaliin. Viimeiset parut äitille ja isälle alakerrassa ja sitten mennään.
Hetken saan maata aivan rauhassa sängylläni ja sitten mun täytyy könytä siihen operaatiopöydälle, joka on heräämössä. Mä olen paniikissa. Mä olen pidättänyt sitä jännitystä sisälläni ja nyt se tulee ulos ja kunnolla. Mulle annetaan normaalia enemmän rauhoittavaa ja itken kun mut pakotetaan kyljelleen ja sikiö- asentoon, että muhun saa epiduraalipuudutteen ja muut laitettua. Tunnen pienen piston selässä, enkä muista enää mitään.


---


Mä herään ja oon täysin virkee. Mä nään, että mulla on vielä se näkösuojalakana mun edessä ja mua harmittaa kun en nää mitään. Kaks hoitajaa on mun pääpuolessa ja se helpottaa et mä en ole yksin.
minä:- onks se ohi jo?
hoitsu: - on se, nyt revitää suojateippejä pois
minä: - laittakaa jännetuppeen kortisonia, se on kipeä ja siellä on rasti.
hoitsu: - (puhuu jotain jollekin)
hoitsu: - tunsiks sä jotain?
minä: - ai kuin nii?
hoitsu: - no se kortisoni meni jo
minä: - ai jaa.. mis mun nalle on?
hoitsu: - tossa se on sun tyynyllä vieressä
ortopedi: - se olis nyt sitten ohi !
minä: - onks se jalka nyt suora?
ortopedi: - juu, on se.
minä: itken ja kiitän ortopediä

Kuus naista nostaa mut mun sänkyyn takaisin ja pääsen heräämöön. Hoitajat on ihmeissään kun oon niin pirteä, juttelevainen ja hyvävointinen ison leikkauksen jälkeen. Yks neljästä ortopedistä kävi katsomassa mua vielä heräämössä ja kyseli oloa ja jotain muuta, en mä muista enää.
Tunnin olin heräämössä ja juttelin hoitajien kanssa muunmuassa potkiasista, wanhojen jatkoista ja -risteilyistä, mitä kaikkia lukiossa nyt onkaan. :) Pääsin ylös huoneeseen ja huonekaveri toteaa, että olet sä ainakin pirteän oloinen! 5 minuuttia huoneessa, puhelin käteen ja kuva facebookiin.

 Heräämössä mulle oli sanottu, että äiti oli soitellut ja kysellyt, että joko mä olen siellä. Leikkaus oli kestänyt pidempään kuin oli pitänyt, ja se oli huolissaan. (puspus!) Äiti soittaa mulle ja kysyy et olenks mä hengissä. Olen mää, sanoin. Sanoi että niillä menee iskän kans hetken aikaa et tulevat, mut tulevat kuitenkin. Mulla ei ollut mitään hätää kun olin puhelimenkin saanut käteen. Veli soitti ja rupesin pillittämään. noku ne kaikki lääkkeet ja sairaala ja kaikki.. Sain vettä ja olin taivaassa. Mulla oli ihan HIRVEE jano ja sain vettä ja ja ahh. Äiti ja iskä tuli kattomaan ja olin niin ilonen, vaik olinkin loppuillasta väsynyt kaikista lääkkeistä ja vastaavista.. Silti jaksoin puhua kavereille illalla facessa..

20.1.2013

Hei kaikille !

2 päivää ja mulla on jo uus jalka. Pikkuhiljaa alkaa jännittämään. Mä olen koko viikonlopun valmistellut kaikkee täällä kotona itseäni varten: siivosin huoneen, vaihdoin järjestyksen helppokulkuisammaksi ja vaihdoin lakanat niin on kivempi tulla omaan sänkyyn nukkumaan.
Mulla on tänään kauhea masistelu ja jotenkin sellainen melankolinen fiilis, näin eilen kavereita ja musta tuntu kamalalta kun ne lähti meiltä ja jäin yksin hetkeksi kotiin. Mä oon tullut kauhean ihmisläheiseksi ja kaipaan koko ajan seuraa ympärilleni. Siis, tietynlaista seuraa. Musta on vaan ihanaa, että mulla on oikeasti kavereita, jotka vilpittömästi välittää ja jaksaa mua päivästä toiseen, vaikka mä olenkin vähän tällänen.. Joten kaikki te mussukatrakkaat jotka luette tätä ni ootte iha älyrakkaita mulle ! <3

Masistelupäivät on aina hyvä käyttää kirjoittamiseen ja musiikin kuunteluun. Tänään noiden lisäksi, mun päivään kuuluu pakkaaminen. Ja siitä mä tulinkin nyt kirjoittamaan. Mitä pakata mukaan, jos on oletusarvoisesti, viikon sairaalassaoloon? Tekeminen on kuitenkin silleen rajattua, että pitäis pysyä oman huoneen sisällä. Jos vieresessä sängyssä joku mamma makaa niin täytyy olla hiljempaa ettei kuule napinaa ''toi saatanan nykynuoriso on kyllä aivan hirveen epäkohteliasta porukkaa'' tai jos siinä vieresessä pedissä makaa joku saatanan papupata, niin mun täytyy saada omaa rauhaa keinolla millä hyvänsä. Multa ei meinaan sympatiaa heltiä mammalle joka papattaa vuorokauden jos toisenkin putkeen, eikä älyä antaa mun olla rauhassa, siinä vaiheessa palaa multa källi ja jokin muukin.
Tää on sillä tavalla erilaista pakkaamista kuin Ortoniin, koska Ortonissa mä liikun aika tavalla. Tuolla se liikkuminen alkaa keskiviikkona, leikkauksen jälkeisenä päivänä, jolloin lähdetään harjoittelemaan kävelyä. Liikkuminen tapahtuu letkujen, kivun, turvotuksen ja pään sallimissa rajoissa, joten tässä ei ole mitään eettisesti väärää.
Pakkaaminen on mulle kuitenkin aina samanlaista. Se alkaa listan tekemisestä. Listaan eritellään hygienia, vaatteet ja tekeminen. Listaan kirjotetaa mitä mieleen tulee ja mietitään et onko tarpeellinen vai ei. Tällä kertaa poikkesin enkä tehnyt listaa, aloin vaan pakkaamaan.

Kotiinpaluu- vaatekerta, muutama toppi sairaalapaidan alle, villasukat ja oma yökkäri. Mä haluan saada ainakin sen sairaalapaidan päältäni pois välillä. Vaikka sit vaan yöksi.

Värikyniä, teroitin, yliviivaustusseja, lyijykyniä ja muita tarpeellisia jos haluan vaikka piirtää. Ja jotenkin ne koulutehtävät täytyy tehdä ! Pakkasin kolme kirjaa mukaan, koska oon yllättävän kova lukemaan, jos muutakaan tekemistä ei ole. Leffoja, leffoja ja One directionin keikkataltiointi- dvd.

Otan myös rakkaat Skullcandyni mukaan. Ei varmaan tarvitse selitellä, miksi otan nää mukaan. :D

Rasvaa, dödöö, harja, pinnejä, saippuaa, shampoota, hoitoainetta, kasvovettä ja pumpulilappuja. No kun mä oon nainen, ja mun iho on pintakuiva, mut samalla se rasvottuu tosi herkästi.

Myös Höntti- nalle lähtee mun kanssa reissuun, että on joku jota vasten itkee ja jota halia kun pelottaa tai haluaa halia. Naurakoot mulle Paimiossa, mä nauran takaisin kun Höntti lentää niitä päin. saatana.

Siinähän niitä nyt oli vähän jotain ! Mun täytyy tosiaan ottaa myös omat lääkkeet dosetissa mukaan, ja kasvuhormonikin täytyy ottaa mukaan, joten kasseja on aivan kiitettävä määrä ! :) Dvd:iden määrä voi kyllä vielä kasvaa, tai sitten pyydän äitiä tuomaan mukanaan kun tulee mua kattomaan.
Mä otan myös omat kepit mukaan, koska jollain on käveltävä.

Otan huomenna kuvia näistä mun jaloista ja sitten kun leikkausturvotus on laskenut niin otan niistä uudestaan kuvan ! Taidan myös joutua ottamaan koko kropan kuvan, koska kroppa on kierossa jalan takia.
Kuullaan ja toivottavasti viihdyitte tän postauksen parissa! :)

tekonivel ohoi !

Heips kaikille lukijoille ja tsekkailijoille !

Mulle tuli tässä yks viikko idea, että sitten kun mä menen sinne tekonivelleikkaukseen, niin kiinnostaisiko teitä lukea vähän mun ajatuksia aiheesta ja niistä kokemuksista mitä olen sen matkan varrella sitten saanut kokea. Puhuin tästä Onan kanssa Ortonilla ja hän piti sitä hyvänä ideana. Ja jos totta puhutaan niin niin pidän mäkin, mähän oon siis aivan äärettömän fiksu ja kekseliäs.. ;)

   Mä olen itse ollut henkisesti valmis jo pidemmän aikaa tähän leikkaukseen, mun polvi on kuitenkin ollut suoraan sanottuna niin paskassa jamassa jo pidemmän aikaa, että mä, ortopedit ja fysioterapeutit + kaikki muut mun kanssa tekemisissä olleet, ihmettellään, että miten mä kävelen tän kanssa vielä. Polvi lipsahtelee pois paikoiltaan ja valgus- kulmaa sillä on jo kunnioitettavat 20 astetta. Polven sisällä ei ole mitään, mikä pitäisi sitä kiinni, rusto-, nivel- ja luupinnat on kärsineet niin pahasti, että kipu, joka polvessa on, johtuu aina jostain niistä. Mä olisin ollut valmis tähän leikkaukseen jo about 12- vuotiaana. Mulle sanottiin aina näin: ''Täytyy jaksaa odottaa siihen että sä olet täysi-ikäinen ja että sun kasvulinjat on pysähtyneet.'' Mä sain aina kuulla saman asian ortopedin kun ortopedin vastaanotolla ja se turhautti vaikka kuinka paljon. Mä olisin itse osannut tehdä niitä diagnooseja. Kyllähän sen nyt junttikin näkee, että se polvi ei ole suora ja se lumpio siellä liikkuu aika vapaasti, suuntaan kuin suuntaan. Joten kun viimeisimmän kerran ortopedin vastaanotolla totesin, että mä olen niin turhautunut tähän paskaan, että mä en jaksa enää, otti ortopedi sen tosissaan ja sanoi, että laitetaan leikkausjonoon. Kasvulinjoissa olisi vielä varaa mennä kasvussa ylöspäin, mutta hullukaan tätä touhua katsele enää. Mä itse en ainakaan. Mun positiivinen elämänasenne ei riitä ainiaaksi. Ja kun mä kuulin sanan leikkausjono, mä purskahdin itkuun. Mä olin niin helpottunut siitä, että asialle vihdoin TEHDÄÄN jotain, eikä vain istuta ja oteta polvea käteen ja väännellä sitä. MITÄ HYÖTYÄ SIITÄ MUKA ON ? Ei. Mitään. Mä olin sen päivän, kun sain asiasta kuulla, niin iloinen, ettei sitä voinut mikään, siis mikään, pilata.

  Mä rupesin aika pian aikatauluttelemaan päässäni kaikenlaista, tähän leikkaukseen liittyen. Mun koulunkäynti oli tietysti ensimmäisenä ja huoli siitä, pääsenkö mä katsomaan Wanhat, missä mun kaverit tanssii tänä vuonna. Pääsenkö mä katsomaan penkkarit, missä mun ikäluokka riehuu tänä vuonna. Pääsenkö mä potkiaisiin? Mulle luvattiin että leikkaus on alkuvuodesta ja ryhdyin heti suunnittelemaan neljättä jaksoa, ja sitä millaiselta se näyttäisi. Pitäviä suunnitelmia en voinut tehdä ennenkuin postiluukusta tipahti se maaginen leikkausaika. Leikkausajan tultua, oli paljon helpompi lähteä lyömään suunnitelmia lukkoon koulun käynnin kannalta. Saatiin opon kanssa mun kurssimäärät nelosjaksosta minimiin, ja täytyy sanoa, että leikkaus on aivan mahtavassa ajankohdassa mun koulun kannalta! Mä ehdin toipua tarpeeksi pitkään kotona, jotta pystyn kouluun klenkkaamaan neljän viikon jälkeen leikkauksesta penkkarit ja Wanhat katsomaan. Potkiaiset taitaa jäädä tänä vuonna väliin, mikä mua harmittaa suunnattomasti, ellei lääkärit anna mulle jotain erikoislupaa lähteä 9 päivän jälkeen leikkauksesta, bilettämään keskelle korpea kavereiden kanssa. Ei auta muu kuin olla optimistinen ja odotella ensi vuoden potkiaisia, koska silloinha mä olen se, jota potkitaan! Mua myös oikeasti lohduttaa se, että vaikka en Wanhoja voikaan tanssia, niin ainakin saan jotain joka on paljon pysyvämpää, ja joka muuttaa mun elämänlaatua aika tavalla.

No joka tapauksessa, takaisin siihen ideaan !
Sain tosiaan idean, että kun tähän leikkaukseen on valmistauduttu, tavalla tai toisella, jo pidemmän aikaa, että kiinnostaisiko teitä lukea tavallaan päiväkirjamerkintöjä tai vastaavia tästä polusta minkä käyn tän polven kanssa nyt tässä parin-kolmen kuukauden sisään? Mitä siihen leikkaukseen on vaadittu, mitä täytyy olla kunnossa ja millaista mun elämä on sen jälkeen? Mua itseäni olisi ja edelleen kiinnostaisi kuulla suunnilleen saman ikäisten taipaleita tekonivelleikkauksen kanssa.  Tekonivelten tarve on kuitenkin varmasti kasvamassa ja mua ärsyttää joka kerta, kun äiti jankkaa mulle mua reilusti vanhemmista ihmisistä joille on tehty tää leikkaus ja miten se paraneminen on heillä lähtenyt käyntiin. Joo onhan se totta, että nivel kun nivel. Mutta kun eri-ikäiset parantuu eri tahtia ja eri tavalla. Mulla on motivaatiota kuntoutumiseen, koska mun täytyy käydä koulu ja välttyä erakoitumiselta. Mun tarvitsisis myös olla tosiaan silleen pystyssä, että pääsen katsomaan ne Wanhat ja penkkarit, ja ehkä jopa juhlimaan kahden kaverin synttäreitä.. :--)

Mutta, nyt kaipaan teidän kommentteja! Olkaa sitten kirjautuneita tai ette, mutta kaipaan oikeasti niitä mielipiteitä ja kommentteja että haluatteko te lukea kerrankin niinkuin asiaa.. :)
Pliiiiis, kommentoikaa ja jakakaa ajatuksianne! Ja jos ujostuttaa niin kertokaahan edes mun sähköpostiin (------>>) että mitä mieltä olette ! :)

MUAH :*