viimeisen kerran

Useampaan kertaan tullut tässä viiden vuoden ajan mietittyä ja muisteltua Heinolan reumasairaalaa. Mua häiritsee se, kuinka nopeasti ihminen alkaa unohtamaan. Silti joitakin asioita jää tiukasti mieleen.

Tuoksut, äänet, puheensorina, rakennuksen pohjapiirros, hissit, altaat, käytävät, potilashuoneet, hoitohuoneet, ilmoittautuminen.. Kaikki edelleen mielessä, kehtaisin jopa väittää että osaisin edelleen kulkea reumalla paikasta paikkaan, eksymättä. Mieli on täynnä muistoja Reumasta, henkilökunnasta ja tapahtumista ja ne kaikki pyrkii ulos samaan aikaan. Anteeksi siis tekstin sekavuus ja huono jäsentely, mut ehkä ne muistot on tärkeimpiä. :) 

       Nuorempana ihaili aina niitä vanhempia kohtalotovereita, heillä oli vapautta kulkea ja käydä uimassa yksin. Isä tai äiti oli mun mukana Heinolassa niinkauan, että mun itsenäisyyteen uskallettiin luottaa ja että mua uskallettiin päästää yksin uimaan. Isä istui valkoisella muovituolilla allasosaston sisäänkäynnin ja miesten pukuhuoneen oven välissä lukemassa kirjaa sillä aikaa kun esikoisensa ui onnellisena. Äiti tuli aina mun kanssa uimaan asti. 

Vanhemmat kohtalotoverit tuntui aina saavan hienoimmat huoneet, kun itse niihin huoneisiin pääsi, tajusi että huoneita nekin vaan on. Sitten oli se nuorien oma tila. Siinä missä lapsilla oli leikkihuone oli nuorilla oma pieni huone, kun itse uskalsin sinne joskus 13 kesäisenä mennä yllätyin siitä, että huone oli aina tyhjä. Kävin pelailemassa siellä tietokoneella ja etsin jotain uutta katsottavaa/pelattavaa pleikkarille, osasin leffakärryvalikoiman jo ulkoa. Isä mulle joskus sanoi, että turhaan sä sitä listaa pyydät, sä tiedät ihan hyvin jo mitä kärryssä on tarjolla ja millä numerolla ja niinhän mä tiesinkin.

      Reumalla henkilökunnasta tuli toinen perhe. Käppäilin aina ihan rauhassa hoitajien taukohuoneeseen tai kansliaan höpöttämään omiani heille ja koskaan mua ei häädetty sieltä pois. Siivojien kanssa tuli höpistyä ja huomenet toivotettua, anestesialääkäreistä ja -hoitajista tuli mun parhaita kavereita, he tunsivat mut ja mun huumorin. Osa sitä tietenkin kauhisteli kun vitsailtiin yhden mukavan miesanestesian kanssa aika rankastikin mun tilanteella, se kun ei ole ikinä ollut mikään ruusun terälehdillä vuorattu. Yököt saattoivat jutella mun kanssa kiertonsa ajalla tunninkin putkeen, kunnes havahtuivat siihen, että muitakin potilaita pitäisi käydä moikkaamassa. Lääkäreitä mä näin enemmän kuin tarpeeksi, erilaisia persoonia kaikki. Reuman aikana on tullut nähtyä ylilääkäreitä, ortopedeja, erikoistuvia ja lastenlääkäreitä. Parhaiten on jäänyt mieleen yksi hieman ylimielinen ja turhan kokeiluintoinen nuori mieslääkäri. Jäbä oli tosi varma omista kanylointitaidoistaan ja halusi laittaa mulle nukutusta varten kanyylin (olin skeptinen, luotin vain anestesialääkäreihin). Harmi vain että joko jäbän hermot tai mun suonet petti, koska kuudennenkaan yrityksen jälkeen ei suonta löytynyt ja hän päätti, että nukutetaan kaasulla. Ja mä huusin ja huusin ja huusin, paruin ja potkin ja riuhdoin. Itkin silmät päästäni ja huusin lääkärille. En ole ikinä voinut sietää kaasunukutusta, se haju/maku jää kurkkuun ja hengitykseen moneksi viikoksi. Jos jäbän itsetunto koki kolauksen, niin olen onnellinen ja koen tehtäväni täytetyksi. Lääkäri ei saa olla liian täynnä itseään, se kostautuu jossain kohtaa. Ja tilanne jossa se tällä kertaa kostautui, ei ollut mikään optimaalinen tilanne; ainakaan pienelle lapselle. 

     Käytävät oli niin pitkiä, että olin onneissani kun fyssari päätti määrätä mulle kulkupeliksi pyörän/potkulaudan. Jokin siinä oli kun sai mennä ja viipottaa vauhdilla. Olin joku 4-6- vuotias kun mun polvet sinkilöitiin ja sinkilät poistettiin. En olisi millään suostunut liikuttamaan jalkaa, koska tikit kiristi ja lihakset oli väsyneet. Fysioterapeutti sai mut motivoitumaan hyvin halvalla tavalla. Jos alan viikonlopun aikana pyöräilemään, hän ostaa mulle maanantaina kanttiinista jäätelön (tämä lupaus tuli siis perjantaina). Ja tämä likkahan alkoi pyöräilemään. Ja fysioterapeutti oli tyytyväinen. Jäätelötuutti maksoi maksimissaan 5markkaa. (Vinkki Kuntoutuslaitoksille, pääsette halvemmalla kun motivoitte jäätelöllä.)

      Reumasairaala koki monenlaisia remontteja sinä aikana kun kävin siellä. Ensiksi kuuluin punaiseen ryhmään, joka sijaitsi ns. ''vanhalla puolella'' pitkäkäytäväisellä, suoralla osastolla. Remonttien ja rahoitusmuutosten (?) myötä siirryin muistaakseni vihreisiin.. Silloin olin uudella puolella. Sillä lastenosaston puolella josta haarautui kaksi osastoa. Jossain vaiheessa punaisetkin oli siellä, nää ryhmä ja muut on mulle vähän sekavia. Leikkipuistoakin rempattiin ja siinä uudessa ja isommassa leikkipuistossa oli kiva käydä. Massiivinen shakkilauta, nappulat siihen ja ne liukumäet!
 Paljon jouduin olemaan myös viikonloppuja Heinolassa. Yhtenä viikonloppuna käytin Reumasairaalan kampaamopalvelua ja kävin värjäämässä hiukseni punaiseksi ja mustaksi. Muistan kuinka kävin suihkussa ja väri valui pitkin lattiaa ja yöllä kuumehorkkaan heräten ja hioten huomattiin äitin kanssa kuinka valkoinen tyynyliina oli täynnä punaisia pilkkuja. Toinen mieleenjäänyt viikonloppu olin isän kanssa Reumalla. Lastenosasto meni viikonlopuksi kiinni ja meidät siirrettiin johonkin aikuistenosastolle nukkumaan. Mut oli pumpattu täyteen kortisonia ja olin ihan järkyttävissä nauruhepuleissa, asiaa ei auttanut kun katottiin Ice Agea isän kanssa (lue: tukehtumisvaara oli todellinen). Muistaakseni joku hoitaja tuli huoneeseen katsomaan onks meillä kaikki ok kun mun nauru kuului käytävälle. :D Mitennii nauran kovaa..

     Reumalta sai kaikki palvelut saman katon alta. Muistan edelleen miten paikallishoitosali oli ennen osastolla ja sitten se siirrettiin sieltä alakertaan. Ainakin lapsia hoidettiin osaston toimenpidehuoneessa. Muistan sen hajun kun mentiin leikkaussaleille tai kun kuljin leikkaussalin ohi päästäkseni allasosastolle. Muistan miten se leikkaussalin haju muuttui kloorin tuoksuksi. Muistan miten pääsin röntgeniin, röntgensalin tuoksun. Muistan miten menin magneettikuville tai toimintaterapiaan ja ne tuoksut. Muistan hammaslääkärin ja sen tuoksun. Reumasairaala oli täynnä erilaisia hajuja ja tuoksuja. Muistan Reuman koulun ja opettaja-Riitan. Muistan miten olin liian vanha ollakseni ala-astelaisten puolella ja mut siirrettiin yläastelaisten puolelle.

      Musta tuli vakikalustoa Reumalla. Kaikki tunsi ja tiesi mut ja tiesin mihin mennä jos oli tylsää, tiesin mitä tehdä jos halusin höpöttää. Osasin vetää oikeista naruista. Pienen ikäni aikana koin paljon erilaisia siirtymiä jo pelkästään Reuman sisällä, mut ennenkaikkea Reumalla opin hyväksymään mun tilanteet eri muodoissaan ja opin elämään niiden kanssa ja ennenkaikkea Reumalle oli aina mukava mennä kun tiesi mitä odottaa ja mitä on edessä. Lämmin tunnelma, ihanat ihmiset ja no ei puhuta ruuasta.

                               -Sari

kuulumisia part unknown

Elämä on ollut aika hektistä viimeisen kuukauden aikana. Käytiin poikaystävän kanssa tammikuun loppupuolella viikon verran asuntonäytöissä, saatiin asunto joka täyttää molempien toiveet, muutettiin, käytiin sukuloimassa ja hankittiin kissa.

Itsenäinen elämä on aika kivaa. Mitä nyt laskut tuntuu tunkevan kaikki saman kuun aikana luukusta sisään, mutta asioilla on tapana järjestyä. Mä tykkään asua avomieheni kanssa ja musta on mukavampaa sanoa avomies kuin poikaystävä. Meiän kolmehenkisellä perheellä menee tällä hetkellä hyvin ja mulla menee hyvin. Sain tänän kortisonia ranteeseen. En oo saanut ranteeseen moneen moneen moneen vuoteen kortisona, mutta nyt oli pakko hakea piikki. Kirjanpitäjäksi kun opiskelen niin tilikirjauksia ja tilinpäätöksiä pitää väkisinkin tehdä käsin. Toivotaan että piikistä olisi jotain apua. 

Mulla on myös sellainen olo, että mun pitäisi päästä ortopedin vastaanotolle. Oikea polvi on alkanut tekemään ns. vasempia. Kipuilee, on huojuvainen ja turvattoman oloinen. Lukkiutuu ja rahisee. Melkeen pettää alta. Kipu on polttavan pistävää ja se tuntuu pääkopassa asti. Kuitenkin haluaisin mennä mahdollisimman pitkään ilman pedin vastaanottoa, koska mä tiedän mitä sieltä ois tulossa ja mulla ei ois just nyt aikaa/välttämättä tahtoakaan niille vaihtoehdoille. 

Otin jäykkäkouristusrokotteenkin tuossa viikko-pari sitten. Piti ottaa se nyt, kun meille tuli tosiaan tuo pieni kehruukone. Joka on myös aikamoinen kiipeilijäkaveri, kirjaimellisesti. En ole jäykkäkouristusta tietääkseni ikinä saanut, joten nyt oli pakkorako. Hieman siitä tuli käsi kipeäksi (paitojen hihat sattui) ja nyt pidemmän ajan kuluttua pistoskohta on kovettunut sisältä, siellä on sellainen pieni pahkura. Ennen se ala oli laajempi, nyt se on pienentynyt. 

pahoittelut tässä vaiheessa tekstin ÄÄRIMMÄISESTÄ sekaisuudesta

Tosiaan. Meidän pieni perhe sai perheenlisäystä. Karvaisessa, purisevassa ja naukuvassa muodossa. Hipsu on pieni maatiaiskisu, joka tykkää nukkua sylissä, kehrätä kovaa, syödä, leikkiä ja seurata hiekkalaatikon tyhjennystä. Hipsu on aika poika kiipeilemään ja hyppimään ja jalat onkin pienillä ruvilla kun tuo karvapylly on päättänyt kiivetä reittä pitkin. Hipsu on tosi ihmisrakas ja seurallinen kisu ja ennenkaikkea tosi rohkea kisu. Ei pelkää hirveän herkästi mitään uutta ja mielellään tutkii nurkkia, ihmisiä ja tavaroita. 

Ei mulla kummempia tällä kertaa, voisin enskerralla yrittää palata yhden toivepostauksen parissa. Siihen asti aurinkoista kevään alkua!

Sari