Mitä teille kuuluu? Mulle kuuluu odotettua parempaa, no ainakin leikkauksen osalta! Nilkan luudutusleikkauksesta siis kotiutuneena ja pahimmat kivut selättäneenä ajattelin tulla kirjoittelemaan tänne kuulumisia ja yleisfiiliksiä.
Mut otettiin tiistaina sisälle osastolle, mikä turhautti mua todella paljon. Kuitenkin oli hiihtolomaviikko ja olisin voinut olla poikaystävän kanssa pidempään jos olisin tiennyt, että sisälle meno oli turhaa niin aikaisin. Ortopedin piti tosiaan mua katsoa jo tiistaina, leikkausta edeltävänä päivänä, mutta eipä pediä näkynyt. No mun ilokseni mulla oli kuitenkin telkkari huoneessa, jossa kerrankin näkyi kaikki peruskanavat ja mtv. Mulla oli myös yksilöhuone, joten ei tarvinnut leikkiä sosiaalista kenenkään kanssa ja huoneessa oli myös oma vessa ja suihku, mikä on aina plussaa.
Vaikeinta mulla oli yhteydenpito mun puhelimella, se oli temppuillut jo useamman kuukauden, mutta viimeiset kaksi viikko rakas aceni päätti sammutella itseään silloin tällöin. Tiistaina sain käynnistää puhelimen uudestaan 7 kertaan. (Äiti pelasti keskiviikkona ja toimitti mulle uuden puhelimen, thänks äiti <3)
Tiistai-illalla aloitettiin napapiikkien antaminen, ne ehkäisevät veritulpan riskiä. Kävin myös illalla suihkussa ja kävelin huoneessa ahkerasti ja varailin nilkan päälle, kartutin varastoja muutamaksi viikoksi.
Sain rauhoittavaa otettavaksi ennen nukkumaanmenoa ja otinkin pillerin kun alkoi väsyttämään. Toivotin kavereille hyvät yöt ja totesin, että kuullaan huomenna vasta puolen päivän jälkeen.
Toisin kävi.
Herätys aamulla n. 7:20, luulin että mulle tuodaan esilääkkeittä, mutta jo tekonivelleikkausajoilta tuttu labratraditio iski. Nuori mies tulee reippaasti rymistellen sisään ja pyytää syntymäaikaa ja nimeä, eikä ensimmäisellä puraisulla saa tulosta aikaan, joten iskee hampaansa toiseen käteen ja saa kuin saakin muutaman putilon verta irti. (no vähän rankempaa huumoria, mun tapa käsitellä asioita..)
Heti miehen lähdettyä tulee hoitaja sisään ja antaa pillerit käteen ja nielaisen ne hyvin vähäisen vesimäärän kanssa. Hoitajan lähdettyä kampean ylös sängystä ja kirjoitan kavereille paniikkiviestiä keskusteluryhmäämme. Myöhemmin viestit luettuani tajusin, että kaverit olivat heränneet vasta 8/10 pintaan; liian myöhään, jotta olisin saanut tsemppiviestit perille. Ortopedi pyrkii sisälle, mutta olen pesemässä hampaita, joten hän menee käytävään odottamaan.
Tässä vaiheessa olo alkaa olemaan jo sumuinen ja höntimpi. Esilääkkeet vaikuttivat jo. Ortopedi ja muutama muu ihminen tuli sisään huoneeseen ja ortopedi veti viivan leikattavaan nilkkaan, lupasi tuikata neulan kyynäräiseen, joka muistutti jo rantapalloa ja jonka kanssa oli tuskaista olla. Tekonivelpolvessa hieman nestettä, samoin vasemmassa kyynärässä. Jätetään myöhemmäksi. Ortopedin ollessa vielä joukkoineen huoneessa tulevat noutajat, eikun siis hoitajat jo hoputtamaan, että mun pitäisi päästä leikkaussaliin pikkuhiljaa. Tämä siis kello 8 aikoihin. Aamu meni todella nopeasti ohi, tekemistä riitti, ja ehkä hyvä niin. Stressi- itkutkin päästin monta kertaa. Kai mua jollain tavalla jännitti.
Leikkaussalissa en edes vaivautunut yrittää istua, mä olen sitä tyyppiä joka haluaa tietää kaiken mitä mulle tehdään. Ja varsinkin nähdä. Kaikki kanyylipistot täytyy nähdä, samoin nivelpistot. Nyt mua kuitenkin stressassi ja pelotti niin paljon, että ajattelin makuuasennon olevan helpoin. Pää oli myös aika sumuinen.
Leikkaussalin hoitajat ja anestesialääkäri olivat ihania ja lääkäri lupasi humauttaa mut nopeasti, joka tapahtuikin. En ehtinyt olemaan hereillä kuin vain antureiden laittamisen ajan, kun mulla oli jo kanyyli kädessä, särkylääkkeet suonessa ja unimaito menossa suoneen.
En muista mihin kellonaikaan heräsin heräämöstä, mutta muistan, että nukuin siellä heräämisen jälkeenkin vielä pitkään. En yleensä ikinä nuku heräämössä jo kerran herättyäni, nyt vain nukuin. Hapuilin lonkkaani, koska pelkäsin, että minulta olisi itseltäni otettu luuta. Mitään jälkeä en kuitenkaan löytänyt, joten ortopedi oli saanut siis luuta luupankista. Leikattu jalka oli nostettu ylös kiilatyynyn avulla, dreeniä tai katetria ei ollut, koska epiduraalipuudutetta ei käytetty. Puudutus laitettiin suoraan leikattavaan jalkaan. Pelästyin eniten sitä, kun löysin kasvoiltani letkun. Happiviikset olivat kasvoillani, koska hapensaanti oli tärkeää nilkan leikkauksen jälkeen. Olihan ääreisverenkiertoon kajottu. Päästyäni osastolle sain puhelimen käteeni ja otin taas kuvan itsestäni, perinteitä kunnioittaen. Äiti tuli myöhemmin katsomaan mua, toi puhelimen, pepsiä ja muuta pientä hyvää. En saanut muutamaan tuntiin ruokaa tai vettä, koska olin ollut nukutettuna ja olin vähän kyrsiintynyt tästä, niinku oikeesti hei. Mut on nukutettu sen 500 kertaa, enkä oo IKINÄ oksentanut nukutuksen aikana, jälkeen tai öö koskaan nukutuksen takia, niin mikä olisi nytkään poikkeuksena?! No en jaksanut tapella vastaan. Vettä ja ruokaa saatuani olin iloinen. Mulla oli hyvä olo, jalkaan ei sattunut, mutta happiviikset häiritsivät. Pidin niitä kuitenkin sitkeästi torstai-iltaan asti.
Keskiviikkoilta meni puhelimen kanssa pelleillessä ja telkkaria katsellessa.
Kirjoittelen myöhemmin lisää ja vielä ehkä hieman syvemmin omasta pärjäämisestäni tän kipsikaverin kanssa? :)
 |
| ihmisestä rautakangeksi #2 / naulan kantaan ja kanta naulaan |
-Sartsa xx
