me, me and me

Mä en ole ikinä hyväksynyt itseäni. Median pyörittämien ulkonäköpaineiden ja ihailtavien luonteenpiirteiden sisällä oleminen ei ole koskaan ollut mun juttu. Mä olen aina yrittänyt olla ennenkaikkea rehellinen itselleni ja rehellinen muille. Mä olen joskus yrittänyt olla joku muu, joku mukavampi joku onnellisempi ja joku ystävällisempi.
Se rooli ei oo ikinä istunut mulle normaalilla tavalla, se on tuntunut aina väärältä.

Mun elämänfilosofiaan on aina vähän kuulunut se, että kaikkea täytyy kokeilla. Ehkä siksi mun on täytynyt kokeilla kaikkia luonteenominaisuuksia, mitkä niistä sopii mulle ja mikä on mun juttu. Onko musta mihin elämässä ja jos musta on johonkin niin oonko siinä ihan jees vai ihan superhyvä. Tuleeko musta toivoton tapaus vai jotain ihan mahtia yhteiskunnan kannalta tai edes jonkun ihmisen kannalta. Millon kannataa pitää suunsa kiinni ja millon sanoa mielipiteensä. Arvokas taito jonka mä olen tässä lähiaikoina oppinut: milloin kannattaa olla hiljaa.

Vuosien saatossa mä olen oppinut millainen ihminen mä olen. Jokaiselta meistä löytyy niitä huonoja ja hyviä luonteenpiirteitä, mutta mun kohdalla voisi ajatella että melkein jokainen luonteenpiirre voi osua kumpaan laatikkoon vain. Mä olen jääräpäinen, itsepäinen, hieman narsisti mutta kuitenkin osaan ajatella muitakin, olen ärsyttävän positiivinen ja kettumainen ihminen. Mä kuulun niihin ihmisiin joita ei kannata ärsyttää tai joille ei kannata ryttyillä. Mä olen muutaman kerran meinannut saada köniini sen takia kun olen niin ärsyttävän leikkimielinen ja lapsellinen joskus. Musta paras tapa testata uutta ihmistä kaveriporukassa on vähän kakaramaisesti härnätä sitä. Mä olen aina ollut vähän jätkämäinen, mikään tyttömäisyys ei ole ikinä iskenyt muhun. Iän myötä musta on tullut vähän prinsessamaisempi. vaikka edelleen viihdyn ahkerasti löysissä housuissa ja istun kuin pojat.
Mulla on musta huumorintaju ja jotkut ei joskus käsitä miten rankoilla aiheilla voi heittää huulta, mutta se on ollut mulle selviytymiskeino tähänkin asti.

Läheisistä on tullut mulle käsittämättömän tärkeitä viimeisen vuoden aikana. Mulle on tullut jostain maailmankolkasta tunteet. Tai sitten uskaltaudun vain näyttämään niitä nykyisin. Tykkään hirveesti kun joku on koko ajan lähellä, mut liika läheisyys on silti liikaa. Tarvin edelleen sen oman ajan. Tai jos ahdistaa niin vain muutama ihminen saa mut vedettyä sieltä ahdistuksesta ulos.

Mä opin myös ihan lähiaikoina arvostamaan mua itseäni. En ehkä ihan rakasta omaa kroppaani mutta osaan elää sen kanssa ja ymmärsin, että mitä väliä sillä vaatteen kokolapulla on ? Kunhan vaate istuu ja laskeutuu kauniisti ja mulla on hyvä olla siinä. Haluan näyttää vaatteessa hyvältä ja tuntea olevani oma itseni. Mun paino on noussut muutaman kuun aikana, mut mä päätin, että vaa'an lukemalla ei ole mitään väliä ja miksi pitäisikään olla? Jos mä en kelpaa tällaisena tai tämän näköisenä niin en kelpaa sitten ollenkaan. Enköhän mä löydä ihmisiä, jotka arvostaa mua minuna. Ei jonain toisena. Mä en jaksa yrittää miellyttää ihmisiä. Mä haluan olla oma itseni, mun itseni ja muiden takia.

-Sari