Pientä hiljaiseloa on ollut myönnän. Ei vain ole ollut ideoita tai oikeaa hetkeä kirjoittaa, mutta nyt on hetki ainakin. Olen ortonissa tällä hetkellä kuntoutusviikolla ja viikko on mennyt hitaasti, mutta sujuvasti eteenpäin.
Mitä mun elämässä on tapahtunut viimeisen kuukauden aikana? Sain poikaystävän armeijasta kotiin, se on mulle tärkein muutos. Ollaan eletty aikalailla sellaisella paita ja peppu- meiningillä, tuleva vuosi tuo aika paljon meihin liittyviä muutoksia.
Mun infuusio myöhästyi ja tunsin sen kropassani. Aamuisin oli vaikeaa päästä sängystä ylös aamujäykkyyksien takia ja molemmat kyynärpäät vihoittelivat. Lääkärillä kävi ilmi, että vain oikeassa kyynärpäässä on hieman tulehdusta, johon en kortisonipiikkiä ottanut vaikka tarjottiin. Aamujäykkyydet saattoivat kestää 2-3 tuntia ja niiden aikana tunsin itseni voimattomaksi ja surkeaksi. Pahinta jäykkyys oli yläkropassa; niska- ja hartiaseutu ovat mulla muutenkin tosi pahoissa jumipinnoissa, joten aamujäykkyydet vielä pahensivat olotilaa. Kädet tuntuivat turvonneilta eivätkä tahtoneet liikkua ollenkaan ja päätä särki. Infuusion saatuani olen ollut vetreämpi ja aamujäykkyyksien kesto väheni puolella ja ne on helpompi sietää.
Kuulin ensimmäistä kertaa sanan remission mainittavan. Siis minusta puhuttaessa. Niinkuin "potilaan tauti tällä hetkellä remissiossa". Mun mielestä on kuitenkin väärin puhua remissiosta. (Avataan sanaa: remissiolla tarkoitetaan esim. reumaa, joka ei oireile. Lääkkeitä voi joutua syömään mutta tulehduksia ei ole.) Sillä eihän tää ole sitä. Mulla on vielä tulehduksia nivelissä. Mun mielestä me ollaan kuitenkin siinä tilanteessa mihin on ollut mun mielestä paljon järkevämpää pyrkiä. Tilanteessa, jossa mulle ei tarvitse laittaa kortisonia 30 eri paikkaan joka kerta kun lääkärin näkee. Tilanteessa, jossa lääkitys puree toivottavalla tavalla ja pystyn kuvittelemaan itseni jotenkin normaaliksi. Tilanteessa, jossa mä olen onnellinen.
Mun oikea, leikkaamaton polvi, on alkanut lukkiutua ja on turvattoman oloinen kävellessä. Pitkän rasituksen jälkeen joudun varomaan polvea ja pelkäämään mitä nyt. Varovainen liikkuminen ja klenkkaaminen ovat esimerkkejä, joista näkee kun polvi on kipeä ja "turvaton". Joudun myös niksauttelemaan polvea paikoilleen useasti, sillä jokin siellä ei pysy paikoillaan.
Vaikka tässä on ollut pieniä taisteluita reuman kanssa niin voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen. Mulla on erilaisia ihmisiä mun ympärillä, jotka tukee mua jokainen erilailla ja vastavuoroisesti mä tuen heitä. Olen oppinut katsomaan itseänikin lempeämmin, en enää vihaa omaa kroppaani niin pahasti mitä joskus olen vihannut, nyt olen jotenkin sujut sen kanssa. Uudenvuodenlupauksena lupaan yrittää olla lempeämpi ja kiltimpi ihmisille ja hellittää pipon reunaa. Vaikka joskus tiukkapipoisuuskin on tarpeen, vaikka muut eivät sitä ymmärtäisikään..
Kirpsakkaa tammikuun loppua kaikille! :)
