Mennään suoraan asiaan. Tää on itseasiassa toivepostaus. Sain tän toiveen puol vuotta aikaa ja se on jäänyt kaikkien muiden kokemuksien alle ja jakamisen arvoisten juttujen alle. Nyt mä kuitenkin toteutan tämän. Kiitos siis ideasta, joka mulle heitettiin facebookin kautta! :)
Reumaa ajatellessani mulle ei oikeesti tuu mitään muuta mieleen kuin kaikkea negatiivista. Mutta kun rupee oikein kaivelemaan ja ajattelemaan niin onhan niitä positiivisiakin ajatuksia reumasta joskus tullut mieleen. Reuma on antanut mulle melkein yhtä paljon kuin se on ottanutkin. Niitä positiivisia puolia on vaikea huomata vain ajattelemalla aikaansaannoksiaan. Mä ajattelen usein, että mitä jos mulla ei olisi reumaa.
Jos mulla ei olisi reumaa, olisinko mä luonteeltani yhtä kovasanainen ja puhelias kuin nyt. Sairaus on kuitenkin opettanut mut pitämään puoliani joskus rankemmallakin kädellä. Mä osaan puolustaa itseäni joskus ehkä hieman liian rankallakin kädellä, mutta toisaalta joskus vain naurahdan pilkalle mun pituudesta. Jos mulla ei olisi reumaa, olisin pidempi, mutta olisinko silti yhtään sen hoikempi kuin nytkään? Ei ainakaan olisi kortisonille tarvetta, kortisonihan on tunnetusti lääke, joka turvottaa. Mä olen tehnytkin kortisonista postauksen, jossa on kuvia musta tuolloin aikoinaan.
Jos mulla ei olis reumaa, millainen ihminen mä olisin? Olisinko mä ollut koulukiusattu? Pyörisinkö nyt toisissa piireissä? Olisko mulla normaalin opiskelijan murheet? Olisinko saanut lakin jo viime vuonna? Seurustelisinko mä saman ihmisen kanssa kuin nyt, olisinko sinkku vai jonkun muun kanssa?
Reuma on herättänyt mussa tosi paljon tuollaisia kysymyksiä. Kukaan ei osaa vastata niihin. Eikä kukaan saa ikinä vastauksia niihin tietääkään. Kuitenkin mä olen sitä mieltä, että vaikka reuma on multa paljon riistänyt, niin olen oikeasti iloinen siitä, mitä mulla just nyt tällä hetkellä on. Mulla on vahva ja välittävä perhe, ihana lähisuku ja parhaimmat kaverit. Reuman ansiosta mä olen tutustunut uusiin ihmisiin ja mun kaksi parhainta kaveria onkin tullut Ortonin kuntoutusjaksoilta mulle tutuksi. Kiitos Mimmi ja Sini, te ootte mulle aivan älytärkeitä ja mä en tiedä miten mä olen ennen teitä selvinnyt. Reuman takia kun Ortonilla tulee käytyä on henkilökunnasta siellä tullut mulle kuin toinen perhe. Mun oma ihana toimintaterapeutti ansaitsee jotain muuta kuin maininnan täällä. Nobel Onalle kuuluisi. Ona patisti mut aloittamaan tän blogin aikoinaan ja tästä on tullut mulle kuin terapiaa, plussana se, että saan jakaa omia kokemuksiani ja kuulla toisten aatteitta taudinkuvasta. KIITTI ONA, oot paras!
Mä olen jämäkkä, periksiantamaton ja pieni, mutta pippurinen. Mulla on kova ääni, pituutta 150cm ja positiivinen mieli tulevaisuutta kohtaan. Reuma ei tule olemaan mulle este tehdä sitä, mitä mä haluan. Mun oma mieli on mun pahin esteeni, mutta onneksi sekin on suht helppo murtaa.
Hyvää loppukevättä kaikille!
xx Sartsa
ps. Turun ammattikorkealta tuli tänään pääsykoekutsu liiketalouden tutkintoa varten! wohoo :)
