just, let it go

Hei taas.

Mulle vain tuli tarve avautua jossain.
Mä olen tosi väsynyt, vetämätön ja musta tuntuu, että mä en jaksa kauaa enää. Mun vähäiset vapaa-ajat on kuluneet sängyssä. Mä olen nukkunut päikkäreitä ja yrittänyt ottaa rauhallisesti. Mun ryhmänohjaaja ja englannin opettaja kysyi multa tänään mun voinnista ja yleiskunnosta. Mä vastasin, että tällä hetkellä mulla menee tosi huonosti. Hetken aikaa mä mietin vastaavani päinvastoin: mulla on kaikki ihan hyvin. Päätin kuitenkin, että totuutta on turha piilotella.

Mulla ei ole aikoihin ollut niin nuutunutta ja itkuherkkää oloa kuin tänään. Keskiviikkoisin mulla on koulua 9-16, aika pitkä päivä, ainakin kipeälle ihmiselle. Mulla ei ole flunssaa tai muuta infektiotautia. Muhun vain sattuu fyysisesti. Aloin väsähtämään tänään ruokailun jälkeen, joskus puoli yhden maissa. Kahden aikaan olin jo aivan rättipoikki. Silmät pysyi kyllä auki, puoliksi. Kroppa kuitenkin huusi lepoa ja halusin vain sänkyyn makaamaan. En jaksanut hymyillä, innostua tai puhua. Viimeisellä tunnilla piti yrittää kuitenkin, kerrattiin psykassa paritöinä ylppäreihin.
Kotiin tullessani rojahdin sänkyyn katsomaan leffaa. Leffaa oli kestänyt noin puoli tuntia kun jo nukahdin. Nukuin tunnin verran. Nyt mä olen ollut hereillä nelisen tuntia ja olen taas väsynyt ja nuutunut, enkä ole poistunut sängystä kuin keittiöön juomaan.

 Mä en osaa syyttää mitään muuta kuin mun kiputiloja. Kiputilojen takia keskitän energiaa niin vahvasti kävelyyn ja siihen, etten tuntisi kipua. Istuminen, käveleminen, rappuset, lukeminen.. Kaikki yksinkertaiset asiat vie multa aina äärettömästi energiaa. Eilen autoa ajaessani mietin, että ohjeiden kuunteleminen ja ymmärtäminenkin on vaikeampaa kuin ennen. Tai ei vaikeaa, mutta uuvuttavaa.
En kuitenkaan halua luoda itselleni mitään masennusdiagnooseja, tai edes ajatella, että mulla masennus olisi. Mä kuitenkin edelleen kehtaan väittää olevani vahva ihminen, joka kyllä kestää. Eri asia vain on missä se kestämisen raja tulee vastaan?
Mä yritän muistuttaa itelleni päivittäin, että ehkä tää kaikki on tän arvosta. Ehkä mun tosiaan täytyy käydä tätä paskaa läpi sillon tällöin. Mä tuun iloiseksi kirpeistä pakkaspäivistä, valkoisista puista, vastaleikatun nurmikon tuoksusta, kevään ensimmäisestä sitruunaperhosesta, pajunkissoista, pääsisäisestä, hymyilevistä ihmisistä, siitä kun mun nimi sanotaan ääneen, varsinkin jos sen sanoo ihminen, joka ei sitä usein sano.. Mä tuun pienistä asioista iloiseksi ja niitä on paljon. Nyt on kuitenkin sellainen hetki, että mä en jaksa hymyillä. Mä saatan hymyillä pienesti, mutta elämäniloa mussa ei varmasti hetkeen aikaan näy. Ellei tule niitä parempia päiviä.

(kuvat:Weheartit.com)