Tekosyitä kyllä riittää, mutta sanottakoon vain ettei mikään niistä kuitenkaan riitä.
Tiedän kuinka turhauttavaa on kun postauksia ei tule joka päivä, tai edes joka kuukausi, mutta koittakaa ymmärtää. Reuma on monimutkainen sairaus ja aina ei ole mitään sanottavaa.
En mä tiedä onko mulla nytkään mitään oikeata sanottavaa.
Kirjoitan kuitenkin.
Aloitin koulun taas. Muutaman kuukauden sairasloman jälkeen oli ihan piristävää palata koulunpenkille. Totuushan on se, että mun selkä ei tykkää hunajaa kun siellä istun, mutta jos valmistua aion niin siellä on istuttava.
Koulun puolesta joustettiin ja joustetaan aika tavalla. Kävin opolla kahteen kertaan puhumassa tilanteestani ja tulevaisuudesta. Opokin totesi, ettei ole mitään järkeä opiskella alaa, jota ei pysty tekemään tai tule tekemään. Olisin siis valmistunut kirjanpitäjäksi. Vaihdoin aikuisten ryhmästä nuorten ryhmään eli illasta ns. normikouluun. Nyt valmistun ''yleispäteväksi'' merkonomiksi. Viikon oltuani koulussa, tykkään.
Koulunkäyntiäni on helpotettu sairauden vuoksi niin, ettei mun tarvitse istua täyttä päivää tunneilla ja mulle annetaan itsenäisesti tehtäviä hommia. Yritetään myös saada skypeyhteyksiä toimimaan, jotta etäopiskelu mahdollistuisi. Tälläinen järjestely ei ole välttämättä helpoimmasta päästä, se vaatii joustoa koululta ja määrätietoisuutta opiskelijalta, jotta hommat tulee tehdyksi ajallaan ja kunnolla. Joskus ei vain ole vaihtoehtoja ja nyt päädyttiin tälläiseen ratkaisuun ja itse olen tyytyväinen tähän. Tämä ei myöskään ole pitkäkestoista, mun pitäisi valmistua jo keväällä.
Olen myöskin tajunnut tässä lähiaikoina yhä enemmän ja enemmän millainen merkitys musiikilla on mun elämään. Oon tullut tietoisemmaksi biisien sanoista, saan ihan järkyttäviä tunnelatauksia tietyistä kappaleista ja kaiken lisäksi saan edelleen voimaa musiikin kuuntelusta. En voi käsittää mihin musiikin voima perustuu, mutta olen silti käsittämättömän iloinen kun saan kuulokkeet korviin ja kuunnella sitä musiikkia mistä tykkään, mahdollisimman kovaa.
Olin eilen hoitoneuvottelussa. Sieltä tuli mun mielestä omanlaisensa erävoitto. Todettiin lääkärin kanssa, että uutta biologista ei ole mitään syytä aloittaa kun nykyinen on ihan toimiva (koputtaa puuta). Huvittavinta oli nähdä lääkärin päänpäällä hehkulamppu, kun mainitsin että Ortonista väläytettiin, josko selkäkivut olisivat nivelrikkoisen lonkan syytä. Lääkäri kaivoi röntgenkuvat ja melkein parahti tuskasta. Passite röntgeniin, celebraa kuurina ja lähete ortopedille ja mahdollisesti tekonivelleikkaukseen. Mun itseni mielestä lonkan aiheuttamat selkäkivut on vähän kaukaa haettua, kun kuitenkin selässä selvä tulehdustila on. Mut mitäs sanottavaa mulla on, eihän kyse ole kuin mun kehosta. :D
No ei, tosiasiassa mä olen sanonut mielipiteeni ja mua on kuunneltu, koska kyse on mun kehosta ja seuraukset tunnen minä. Poliajalla marraskuussa tsekataan sen hetken tilanne ja aion kysyä jos pääsisin säännöllisesti puhumaan jonkun kanssa. Sitäkin olen harkinnut tässä tilanteen muuttuessa ja iän karttuessa, että ei mun välttämättä tarvikaan jaksaa yksin.
Hirveän mahdottomaksi ei ole vielä psyykeen tasot nousseet, mutta ei siitä puhumisesta haittaakaan voi olla. Jokaiselle tekisi hyvää käydä puhumassa jonkun ulkopuolisen kanssa. Edes kerran.
Nyt tuli kyllä hyvin sekavaa sillisalaattia, ensikerraksi voisin keksiä jonkun vähä syvällisemmän tekstin. Tai jonkun aihetekstin. Ideoita saa heittää, ne on aina tervetulleita. :)
Kirpsakkaa loppusyksyä!
xx Sari
