onni sellainen kerran vain on mahdollinen

Mä en tykkää tästä päivästä yhtään. Sen kerran kun aamulla oli oikeasti sellainen olo, että peiliin katsominen ei tehnyt pahaa, niin johan sekin olo päivän mittaan katosi. Joka kerta kun näin itseni heijastuksena peilistä tai ikkunasta tai mistä vaan koulussa, ei tehnyt hyvää. Eilen mulla oli kamala päivä, koska ei vaan tehnyt mieli näyttää hyvältä, koska olokaan ei ollut sellainen.
Mä en tykkää tälläisistä päivistä, koska joskus mulla on oikeasti tosi hyvä päivä siis silleen että peiliin katsominen ei tee pahaa. Mutta nyt se tekee. (tää osa kirjoitettu keskiviikkona, mutta käyhän se tähänkin päivään..)

Mä aloitin kuntoilun tosissaan viime viikkonloppuna, koska en jaksa katsoa nykyistä itseäni peilistä. Mä aloitin stressin purkamisen nyrkkeilysäkkiin ja kuntopyörään. Jokaisen pitäisi arvostaa sitä mitä on itselle annettu, joo mä tiedän, mutta entä jos ei vaan jaksa? Entä jos peiliin katsominen tekee oikeesti pahaa ja haluaisi vain kadota? Tai jäädä peiton alle makaamaan loppupäiväksi ja jättää kaikki katseet kääntämättä (niin hyvät kuin pahatkin) ja itkee tyynyä vasten. Jos oma kroppa ei vaan tunnu hyvältä, niin mitä sillon pitäisi tehdä? Mennä psykiatrille, puhua jonkun kanssa, yrittää muuttaa sitä kroppaa vai vaan totuttautua ajatukseen ja rakastaa itseään? Mä itse henkilökohtaisesti en usko, että niin kauan kuin mä en itse tykkää itsestäni, niin ei kukaan muukaan voi, koska se minä sä pidät itseäsi, heijastuu sun jokapäiväisessä toiminnassa ja fiiliksessä. Sä voit olla ihmisille mukava vaikka sun kroppa olisikin sun mielestä jotain muuta, mutta jotkut ihmiset huomaa että kaikki ei ole hyvin. Mun itsetunto on alhaalla nykyään. En tiedä miksi, mutta se satuttaa mua, koska mä olen joskus olllut ihan tyytyväinen itseeni, mutten enää. Mun käytökseni muita ihmisiä kohtaan ei silti ole muuttunut. Mä olen ystävällinen ja kohtelen ihmisiä niinkuin haluaisin niiden kohtelevan mua (uskontojee), mä olen rehellinen ja positiivinen ihminen, vaikka se positiivisuus ei mussa nykyään paljoa näykään. Mä pidän hauskaa kavereideni kanssa kun mulla on siihen mahdollisuus enkä kiusaa ketään, koska mä tiedän miltä kiusaaminen tuntuu. Jotain kettumaista läppää saatan joskus heittää, mutta se on mulle suojamuuri. Jos joku tulee liian lähelle mä alan kettuilemaan.

Mä olen aina toivonut, että jos ihmisillä on jotain mua vastaan, ne tulisi sanomaan siitä mulle suoraan. Tai jos mä olen loukannut jotakuta tahtomattani (mä en koskaan tee sitä tietentahtoen) tai ihan mitä vain, mutta mulle täytyy sanoa suoraan että voin korjata tilanteen, ja koska se on niin ala-asteen touhua, että käyttää jotain välikätenä tai juoruaa kylillä ja saan kuulla joltain muulta ihmiseltä että mitä musta on puhuttu. Mä itse olen ihminen, joka sanoo suoraan asiat niinkuin ne on, joten miksei muut voi olla mulle sellaisia?
Joskus mä olen voinut ja varmasti olenkin tehnyt paljon virheitä, ja tulen niitä jatkossakin tekemään, koska kukaan ei ole täydellinen, mutta se että on oppinut virheistään ja osaa katua niitä on elämässä olennaista. Mä olen kasvanut elämäni aikana ja kaikki mikä ei mua tapa tulee vahvistamaan mua ihmisenä, ja mä haluan elää mun elämäni mahdollisimman täysillä ja yrittää olla mahdollisimman iloinen ja hyvä ihminen ja toivottavasti se onnistuu, ulkonäköpaineista ja pahoista hetkistä huolimatta! :)

kivut

Hei kaikille!
Se lauantai meni vähän metsään, kun tuli pari muuttujaa mutta täällä taas!
Mä ajattelin että viimeisestä kirjoituksesta on ehtinyt vierähtää muutama päivä, mutta muutama viikko? WHAAT? Mihin tää kaikki aika menee? Teitäkin on ehtinyt täällä sivulla jo käydä yli 1300! Kiiiiiitos! <3
Okei, ja nyt monen kysymysmerkin ja huutomerkkien jälkeen siirrytään ihan oikeisiin asiohin, eli päivän tekstiin!
Aiheena: kivut.

Mun on tosi vaikea ajatella mun elämää nykyään ilman minkäänlaisia kipuja, koska aina on jotain. Joko on mielen päällä jotain joka aiheuttaa henkisiä kipuja tai sitten reuma tai jokin muu kahdeksan diagnoosin listastani aiheuttaa jotain kipua. Reuma useimmiten, mutta kuitenkin. Mä olen1,5-vuotiaasta asti sairastanu reumaa. Seuraavaksi mun diagnoosilistaan ilmestyi osteoporoosi. Sitten mykobakteeri keuhkoihin, sitten epilepsia, lyhytkasvuisuuski tuli jossain vaiheessa, kaihi ja korkea verenpaine. Ja jotain muuta, ikään kuin mä niitä muistaisin. Joka tapauksessa, olen siis kokenut paljon, joku muu on saattanut kokea enemmän, mutta mun mittapuulle mä olen kokenut kaiken tarpeettoman. Mä olen kokenut kipuja laidasta laitaan.Pienet päänsäryt, kauheat päänsäryt, turvonneet nivelet, pinkeät nilkat (kamalinta mitä tiedän), vatsakivut.. tajusitte?

Kiitos siitä, että mä olen vielä täällä kuuluu särkylääkkeille ja kavereille. Särkylääkkeet vie kivun hetkeksi pois, ellei jopa hiukan pidemmäksi aikaa, mut yleensä särkylääkkeidenkin vaikutus lakkaa ja niistä tulee sivuvaikutuksia. Burana tuotti mulle ''burana päänsärkyä'', kun jouduin syömään sitä paljon. Kaverit taas. No ne saa mut nauramaan ja kun mä olen niiden kanssa mulla on sellanen olo, että mä olen nykyisten normien mukaan normaali vaikka peili ja lääkekaappi näyttääkin muuta. Mä en koskaan tule pystymään sellaiseen ilmaisuun, joka kertoisi mun kavereille kuinka paljon mä välitän niistä ja kuinka tärkeitä ne mulle on.

Kivut on oikeesti sellasia, että vaikka kuinka haluaisi niin niitä ei voi toiselta ottaa pois. Kukaan ei voi koskaan tuntea toisen kipuja, niinkuin ihminen itse ne tuntee. Kivuista on tosi vaikea kertoa kenellekkään ilman, että toisesta alkaa tuntua siltä, että taas toi valittaa jostain, ei se nyt NIIN paha voi olla. Kyllä. se. voi. Ihmiset joilla ei ole kipuja päivittäin eivät voi KOSKAAN ymmärtää sitä mitä me ihmiset, joilla on kipuja päivittäin. Tietyn asian mäkin voin allekirjoittaa. Jokaisesta kivusta ja särystä ei tarvitse valittaa. Joskus kannattaa miettiä kenelle valittaa, mitä valittaa ja miksi. Ja ennen kaikkea; onko se sen arvoista? Kuten yllä jo olen maininnutkin, ihmiset, joilla ei reumaa ole ei koskaan voi ymmärtää sitä kivun kanssa taistelua. Joten onko sitten pakko yllyttää niitä ja kertoa niille kaikki. Mä olen sillä tavalla onnellinen, että mulla on kavereita, joiden kanssa mun ei tarvitse esittää mitään muuta kuin mä oikeasti olen. Ja reuma ja kivut kuuluu mun elämään, mä vaan kontrolloin niitä, ei ne mua. Toisaalta, sun on tosi vaikea koskaan kertoa, että ketkä jaksaa kuunnella ja ketkä ei. Ne ihmiset täytyy vaan löytää ja sun täytyy itse oppia se että missä vaiheessa on hyvä sanoa niinkui asiat on ja missä ei. Joskus kannattaa vain niellä se nilkan kipu ja mennä eteenpäin. Toisaalta jos kirjoittaminen ottaa kyynärpäähän (niinkuin mulla nykyään), on aina mahdollisuus pyytää opettajalta ne muistiinpanot myöhemmin, tai jos kaverit kirjoittaisi ja saisit niistä sitten kopiot. Mahdollisuuksia on aina monia, kunhan uskaltaa aukaista suunsa!

Kipujen kanssa ei tarvitse olla yksin, missää nimessä! Mulle voi laittaa meiliä, jos joku nuori ihminen haluaa puhua, ihan mistä vaan (hyvän maun rajoissa) ja jos vertaistukea tuntee tarvitsevan! Meiliosoitteeni on tuolla ylhäällä missä kerron itsestäni ja laitan tähän hyvän ystäväni blogin osoitteen, jossa varmasti saa enemmän kuin mielellään käydä piipahtamassa! :) Mimmin blogiin pääset tuosta linkistä!

Tää jäi vähä suppeaksi tällä kertaa, mutta aiheesta on vaikea puhua ilman, että tuntee itseään itsekkääksi! Yritän joskus tehdä paremman tekstin, mutta jos tämä nyt riittäisi!