Mä rakastan talvea ja suurinpiirtein kaikki ihmiset, jotka mut tuntee, tietää sen. Rakastan kirpeää pakkassäätä, pimeitä iltoja ja sitä miltä lumi näyttää. Rakastan sitä, miten tätä kirjoittaessani nään ikkunasta, kuinka lumi verhoaa Turkua alleen. Rakastan sitä miltä lumi tuntuu jalkojen alla kirpeässä pakkassäässä. Plussana tietysti myös se, että mun nivelet tykkää kylmästä, selkä taas ei niinkään.
Tänä talvena olen jotenkin sisäistänyt sen, että mä en voi liikkua talvella niin kuin esimerkiksi muut mun ikäiset liikkuu. En voi luistella, koska polvet, lonkat ja selkä ei kestäisi sitä. Ja jos kaadun niin mitä todennäköisemmin ottaisin käsillä vastaan ja loput onkin arvattavissa. En voi, mitä todennäköisemmin ikinä, lasketella. Ala-asteella oli muutaman kerran laskettelureissuja ja ne kerrat mitä olin mukana, vietin kahviossa tai pulkkamäessä.
No miten hiihtäminen sitten? Mitä todennäköisemmin mun vasen kyynärpää ei kestäisi hiihtoa, kyynärä on nimittäin tekonivelkypsä ja erittäin nirso siitä, mitä hänellä saa tehdä ja mitä ei.
Jottei menisi liian pessimistiseksi, niin en mä ole silti katkera. Oon kuitenkin saanut ja pystynyt kokeilemaan hiihtoa ja luistelua, laskettelua en osaa ajatella tai kaivata, koska en ole sitä kokeillut. Luistelusta kaipaan vauhdin tunnetta ja sitä, kuinka hienolta se tuntuu kun pysyy ohuen terän päällä pystyssä. Viimeisin hiihtoreissuni oli sellainen verenmaku suussa- reissu, mutta toisaalta olihan se ihanaa kuinka rauhallista se oli. Sai hiihtää ihan omaan tahtiin valmiilla ladulla puiden keskellä. Kuvitelkaa nyt: pirteä pakkassää, lumi painaa puiden oksia, tuulesta ei ole tietoakaan, joten ei ole liian kylmä. Tuntui kuin olisi ollut kirjaimellisesti talven ihmemaassa.
En ole siis katkera, miettikää kuinka hyvää painoharjoitusta saan, kun rakennan lumiukkoja. Ja jos oikein hurjaksi heittäydyn niin voin kammeta pulkkaan, laskea mäen alas ja toivoa, että pääsen myös takaisin ylös. Sillä aikaan, kun muut siis laskettelee, luistelee ja hiihtää, mä rakennan odotellessani joko lumiukkoa tai -linnaa. Ja se on mulle ihan ok, ei se lumiukon rakentaminen tai kahvilan kaakaon juominen mikään maailmanloppu ole, kunhan itse on tyytyväinen.
xx Sari
