keskiviikko 29. tammikuuta 2014

just, let it go

Hei taas.

Mulle vain tuli tarve avautua jossain.
Mä olen tosi väsynyt, vetämätön ja musta tuntuu, että mä en jaksa kauaa enää. Mun vähäiset vapaa-ajat on kuluneet sängyssä. Mä olen nukkunut päikkäreitä ja yrittänyt ottaa rauhallisesti. Mun ryhmänohjaaja ja englannin opettaja kysyi multa tänään mun voinnista ja yleiskunnosta. Mä vastasin, että tällä hetkellä mulla menee tosi huonosti. Hetken aikaa mä mietin vastaavani päinvastoin: mulla on kaikki ihan hyvin. Päätin kuitenkin, että totuutta on turha piilotella.

Mulla ei ole aikoihin ollut niin nuutunutta ja itkuherkkää oloa kuin tänään. Keskiviikkoisin mulla on koulua 9-16, aika pitkä päivä, ainakin kipeälle ihmiselle. Mulla ei ole flunssaa tai muuta infektiotautia. Muhun vain sattuu fyysisesti. Aloin väsähtämään tänään ruokailun jälkeen, joskus puoli yhden maissa. Kahden aikaan olin jo aivan rättipoikki. Silmät pysyi kyllä auki, puoliksi. Kroppa kuitenkin huusi lepoa ja halusin vain sänkyyn makaamaan. En jaksanut hymyillä, innostua tai puhua. Viimeisellä tunnilla piti yrittää kuitenkin, kerrattiin psykassa paritöinä ylppäreihin.
Kotiin tullessani rojahdin sänkyyn katsomaan leffaa. Leffaa oli kestänyt noin puoli tuntia kun jo nukahdin. Nukuin tunnin verran. Nyt mä olen ollut hereillä nelisen tuntia ja olen taas väsynyt ja nuutunut, enkä ole poistunut sängystä kuin keittiöön juomaan.

 Mä en osaa syyttää mitään muuta kuin mun kiputiloja. Kiputilojen takia keskitän energiaa niin vahvasti kävelyyn ja siihen, etten tuntisi kipua. Istuminen, käveleminen, rappuset, lukeminen.. Kaikki yksinkertaiset asiat vie multa aina äärettömästi energiaa. Eilen autoa ajaessani mietin, että ohjeiden kuunteleminen ja ymmärtäminenkin on vaikeampaa kuin ennen. Tai ei vaikeaa, mutta uuvuttavaa.
En kuitenkaan halua luoda itselleni mitään masennusdiagnooseja, tai edes ajatella, että mulla masennus olisi. Mä kuitenkin edelleen kehtaan väittää olevani vahva ihminen, joka kyllä kestää. Eri asia vain on missä se kestämisen raja tulee vastaan?
Mä yritän muistuttaa itelleni päivittäin, että ehkä tää kaikki on tän arvosta. Ehkä mun tosiaan täytyy käydä tätä paskaa läpi sillon tällöin. Mä tuun iloiseksi kirpeistä pakkaspäivistä, valkoisista puista, vastaleikatun nurmikon tuoksusta, kevään ensimmäisestä sitruunaperhosesta, pajunkissoista, pääsisäisestä, hymyilevistä ihmisistä, siitä kun mun nimi sanotaan ääneen, varsinkin jos sen sanoo ihminen, joka ei sitä usein sano.. Mä tuun pienistä asioista iloiseksi ja niitä on paljon. Nyt on kuitenkin sellainen hetki, että mä en jaksa hymyillä. Mä saatan hymyillä pienesti, mutta elämäniloa mussa ei varmasti hetkeen aikaan näy. Ellei tule niitä parempia päiviä.

(kuvat:Weheartit.com)




torstai 16. tammikuuta 2014

avautumista #miljoona

Hei kaikille.
Nyt kun uusi vuosi on pärähtänyt kunnolla käyntiin ja mäkin olen päässyt koulurutiineihin sisälle, ajattelin tulla hieman päivittelemään teitä mun kuulumisista.

Mulla on aika stressaava elämäntilanne tällä hetkellä. Koulussa oon lupautunut vetämään ryhmää, joka suunnittelee penkkareiden ohjelmaa, tässä ei vielä ongelmaa, ryhmässä on kuitenkin kaksi jäsentä, jotka eivät mun kanssa puhu. Mulle tämä ei ole varsinaisesti ongelma, ongelma on se, etten tiedä mitä mä olen tehnyt ansaitakseni sellaista kohtelua. Meidän aikataulu on myös aika tiukka: vajaa kuukausi aikaa koota koko penkkareiden ohjelma kasaan. Sitten on muut koulujutut, kolme itsenäistä kurssia, joista kaksi huolettaa mua: kuviksen diplomityö pitäisi saada ennen tj0- päivää valmiiksi ja psykologian kurssi vaatii paljon esseekirjoittamista. Opon antaman tehtäväpaketin saan kyllä tehtyä, olen siitä varma. Mun pitäisi myös virallisesti alkaa päättämään, mitä mä haluan isona tehdä. Keksinkin tuossa muutama viikko aikaa mikä mä haluaisin olla, mun paperit ei vain farmaseutin ammattiin taida riittää.. AMK:hon kuitenkin haen opiskelemaan, se on selvää.

Sitten on sosiaaliset suhteet. Mulla menee juuri nyt suht hyvin kaverisuhteissa ja mulla on poikaystävä, joka välittää musta ja joka on muuttanut mua ihmisenä parempaan suuntaan. Meillä vaan klikkaa jokin hyvin yhteen. Meillä menee siis hyvin kyseisen ihmisen kanssa. Musta kuitenkin tuntuu, että mun kaverisuhteet alkaa murenemaan pikkuhiljaa.. Ne ihmiset, jotka on ennen sanoneet mua parhaaksi ystäväkseen, alkavat pikkuhiljaa erkanemaan musta ja tuntuu kuin olisi tekemisissä aivan eri ihmisten kanssa. Kuitenkin ollaan edelleen kavereita ja mä ainakin haluan saada meidän välit korjattua. Meillä on ehkä liian erilaiset näkemykset elämästä: toisilla on terveen ihmisen näkökulma maailmaan, mulla on sairauden takia erilainen näkökulma noh, kaikkeen. Siinä missä kaverit saattaisi haluta näin talvipakkasilla mennä laskettelemaan tai luistelemaan, mä joudun joko muistuttamaan mun olemassaolostani, tai sitten kaverit muistavat sen. Tai muistavat koko ajan, mutteivät tajua, että mä en oikeasti voi, pysty ja saa luistella ja lasketella.. Mua harmittaa tämä aivan suunnattomasti: haluaisin mennä ja tehdä ja kokea, mutta reuma ja mun tänhetkiset kivut vie paljon voimia ja vievät multa oikeasti sellaisia kokemuksia, joita muut mun ikäiset voi rauhassa kokeilla.

Kolmanneksi on tuleva leikkaus. Kyllä, pääsen/joudun taas ortopedin hellän veitsen alle. Tällä kertaa mun oikean nilkan takia. Nilkka on ollut nyt jatkuvalla syötöllä kipeä siitä asti kun siirryin aikuisten puolelle reumani kanssa eli karkeasti laskettuna noin 2 vuotta. Itse leikkaus ei mua stressaa.. tavallaan. Mua stressaa aika leikkauksen jälkeen. Kipsi on jalassa 6-12 viikkoa, varauskielto 6-12 viikkoa, autonajokielto 6-12 viikkoa, erakoitumisaika 6-12 viikkoa.
Mulla ei ole koskaan ollut kipsiä, miten sellasen kanssa käydään suihkussa? En taatusti tule elämään max. 12 viikkoa skunkkina, hiukset lähtee päästä sen hajun takia.. Miten mä kestän sen varauskiellon? Aina oon saanut ottaa hiukan leikatulla jalalla vastaan ja nyt ei saa. Miten mun jalka pärjää kun siitä lähtee kaikki voima? Onko kävely sen jälkeen vaikeaa?Paranenko ylioppilasjuhliin mennessä korkkarikuntoon? Miten mä elän ilman autolla ajamista? En pääse liikkumaan mihinkään, ellei vanhemmat tai veli lähde kuskaamaan. Kuitenkin mikä mua eniten pelottaa on mun sosiaalinen elämä. JOO, Facebook on keksitty, mutta tajuaako kukaan teistä kuinka paskamaista on pitää kavereihin yhteyttä VAIN somen kautta? Voin kertoa sen viime vuotisen jälkeen, että se on todella kamalaa ja ahdistavaa. Mä haluan ja mun TÄYTYY nähdä mun kavereita jossain vaiheessa mun saikkua, enkä mä nää mitään ongelmaa miksei se olisi mahdollista. Yksi kaveri on intissä, mä ymmärrän sen ettei sieltä lähdetä ihan tosta noin vaan kattomaan rampaa kaveria, mutta ehkä lomilla sitten? Kaikilla muilla mun kavereilla on ajokortit ja autot käytettävissä ja jos autoa ei ole, sellaisen saa aina lainaksi vanhemmilta tai kaveri kuskaa. Mä olen kovin päättänyt, että jos mua kertaakaan käy mun saikun aikana katsomassa, ja kaveri tosiaan luulee, että mun summittainen näkeminen ylppäreiden aikaan riittää, jäädytän välit sellaiseen ihmiseen. Jos ei mua voi sen vertaa arvostaa, että kavereiden illanvieton aikana tulisi poikkeamaan mun luona, niin se on sitten heidän ongelmansa.

Myös muut ongelmat reuman hoidon kanssa kaihertavat mun mieltä tosi paljon. Ihmisten ymmärtämättömyys, lapsen kaltainen kohtelu ja aikataulujen kuseminen ovat aika yleisiä ongelmia mitä saan kohdata nykyään. Pidän kuitenkin pääni kylmänä ja mieleni järkkymättömänä, jotta mä selviäisin reuman ja sen hoidon kanssa jotenkuten.
Mulla on monta rautaa tulessa, paljon kestettävänä ja paljon stressattavana. Mä olen kuitenkin positiivisen odottavainen sen suhteen, että asioilla on tapana järjestyä ja tietyissä asioissa mä ainakin olen päättäväinen, jääräpäinen, sitkeä, pippurinen ja kovaääninen oma itseni.

-Sartsa


//EDIT: Muutama päivä postauksen julkaisupäivästä allekirjoittanut oli opolla ja sai kouluelämälleen ja tulevaisuudelleen selvyyden. Tuntuu hienolta! :)