Paimio pt.3

26.1

Herätys puol kasin maissa. Kukaan ei tullut herättämään verikokeiden ottoon, en mäkään olis töissä lauantaina muuta kun väkipakolla. Sairaalassakin mä olen vain väkipakolla. Mulla pyörii mielessä se, että on lauantai ja kaverit vois olla kivoja ja tulla käymään, jos niitä vähän auttais.. Tän idean myötä laitan joskus 9 maissa mun kaverilleni Annikalle viestiä, että jos ne pääsis käymään tavalla tai toisella (en nyt rupea viestin todellista sisältöä tähän selittämään). 

 Mä pyydän hoitajalta vahvemman särkylääkkeen ja sen saatuani luen hetken kirjaa ja puolen tunnin lukemisen jälkeen mä nukahdan. Herään kolmen vartin päästä ja mun olo on tokkurainen, ja sehän onkin vallan mainio aika ottaa itsestään valokuva ja laittaa se instagramiin ja facebookiin! 

Vastaus tekstiviestiin tulee noin kymmeneltä; ei ehdi kun on kouluhommia. Mä rupeen itkemään. Mä en ole nähnyt mun kavereita viikkoon ja kun mä maanantaina lähdin koulusta niin ne ei ees oottanee et oisin sanonu moikat. Mä torkun taas ja torkunkin lounaaseen asti. Tai no teknisesti ottaen ennen lounasta, heräsin varttia ennen kuin tarjotin iski pöytään. 

''Onpahan ainakin syömisen arvoista ruokaa.'' Possunleikkeitä ja tosi kermaista kasviskiusausta. n-a-m. Syön lautasen tyhjäksi. Täyttelin ristikoita ja kattelin leffaa kahteen asti. Äiti tulee joskus 3 maissa käymään. Äiti ehtii just saamaan kamppeet kasaan ja istumaan sängyn viereen kun ovelta kuuluu varovainen koputus ja ovi aukee. 

Annika: -Mooi

minä: -Mitä, miten, kuin, miten sä siinä oot?

Annika tuli käymään ja mä olin ehkä onnellisin ikinä. Ei kukaan oo koskaan tehnyt mulla tollasta !

Annika oli hypännyt paikalliseen bussiin ja matkannut sillä meidän kotiseudulta Turkuun (tää matka kestää joku 45 minuuttia), kävellyt Puutorilta Kauppatorille ja hypännyt sieltä bussiin joka tulee Paimion sairaalan eteen. Siis se, että toinen on nähnyt sellaisen vaivan, että se on päässyt mua kattomaan on ihan käsittämätöntä! 

Juteltiin siinä tunnin verran vähän kaikesta enemmänkin koulusta ja tavasta millä asioita hoidetaan. Annika lähti joskus 4 maissa ja mulle tuotiin ruokaa. Taisin mä syödä ellen sekota sunnuntaihin. 

Laitoin äitille viestiä, että olen taas yksin ja se tuli takaisin. Katseltiin elokuvaa, äiti nyppi mun naamasta mustapäitä ja hiero mun selkää. 

  Iltarutiinit normaalit, Oisin halunnu kattoo Putouksen mut vieruskaveri ei vissiin hyväksyny mitään muuta kun  Ylen ohjelmat, joten odotin seuraavaan päivään. Kavereiden kanssa juttelua facessa (ihan koneella) ja pää tyynyyn. 

27.1

Sunnuntai. 

Herätys taas puol kasilta. Mun päähän ei mahdu mitään muuta ajatusta kuin se, et mä voin päästä huomenna kotiin. Helvettiin sieltä sairaalasta, omaan sänkyyn nukkumaan, kissoja halaamaan ja silittämäät ja kattomaan töllöstä mitä. ikinä. haluan.

Tosiaan heräsin puol kasilta taas siihen et tuodaan aamupala. Söin leivän jossa oli maksamakkaraa päällä. 

 Äiti soitti ja sanoin ettei tarvi tulla kattomaan tänään, jos huomenna pääsen kotiin ni ei ole mitään järkeä ajaa Paimioon tänään. Torkuin taas vaihteeksi. Mä tajusin et mun koko sairaalassa olo on mennyt melkein siinä kun mä olen torkkunut ja nukkunut. Ei ihme jos yöllä nukkuu vähän levottomasti. 

Mun sunnuntai meni leffoja katsellessa (tein virheen ja katoin Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturin loppuun, hyi saatana), sarjoja katellessa (Uutisvuoto, Putous..) ja niin. Luin mä kirjaakin ja juttelin kavereille.

Tajusin myös et mun kynnet on kasvanee ihan sikana viikon aikana. Mähän siis pureksin kynsiäni tai niin, nypin niitä. hups? Paha tapa, josta en ole päässyt vielä eroon. Sairaalassa on ollu helpompi olla nyppimättä, kun on ollut kanyyliä kädessä ja kyynärpää on ollut kipeä ja muuta..

 Yritin jumppailla mun polvea suoraksi. Suoraan, koukkuun, suoraan, koukkuun. 

Siinähän se mun sunnuntai oli. 

28.1 

Tätä päivää mä olen odottanut, mä kutsun sitä, tuomiopäiväksi.

Herätys seiskalta. Arvatkaa mihin? KYLLÄ. 

vampyyri: -Huomenta, tarvis verikokeita ottaa
mä: -entä jos mä en anna mun kättä?
vampyyri: - anna nyt vaan niin päästään tästäkin

Lääkkeet ja aamupala tuodaan taas puol kasin aikaan. Mulle ei sanota mitään, mut tieto siitä, että ortopedit tulee tänään kattomaan, saa mut taivuttamaan mun jalan suoraan, vaikka kyyneleet silmissä. Ja niinhän mä teenkin. Ja kun ortopedi tulee ja katsoo ensin huonekaverin ja antaa tälle tuomionsa on mun vuoro.

Ortopedi pyytää taivuttamaan polvea ja mähän teen niinku pyydetään. Ortopedi kyselee kaikenlaista ja mä vastailen. Vastaan, että pärjään kyllä kotona, koska äiti jää mun kanssa ainakin viikoksi, saan housut ja sukat ite jalkaan enkä tarvi apua suihkussa käymisessä. Pääsen myös itse vessaan ja pystyn kävelemään kepeillä. Ortopedi kuuntelee ja antaa tuomionsa: ''no jos me nyt lasketaan sut kotiin tänään''. JES. 

Mä saan reseptit vahvempiin särkylääkkeisiin ja verentulppaestolääkkeeseen. Mä soitan äitille, taksille, iskälle ja fysioterapeutille. Joudun tulemaan Paimion taksilla kotiin, mut ei se mitään, kunhan pääsen sinne nopeasti. Saan olla kotona vasta puol neljän maissa, että joku on sitten mun kanssa kotona. Fysioterapian saan keskiviikoksi.

Mun päivä menee hitaasti. Sairaanhoitajaopiskelija auttaa mua pakkaamaan ja sit mä vaan odotan, että mä pääsen kotiin. 

Ruoka ei mee alas, koska ne lihapullat oli valehtelematta niin sitkeitä, että jos oisin heittäny yhden niistä seinään, se ois kimmonut takaisin mun käteen.

Juttelen kaverille, lataan puhelimeni, nukun päikkärit, laitan kotiinpaluuvaatteet päälle. Saan haavanhoito-ohjeet ja muut tarvittavat liput laput. 

Kolmelta taksi tulee hakemaan ja mä sanon adios Paimion sairaalan leikkausosastolle.

Tulin kotiin ja rojahdin sohvalle ja sain iison vesilasin nenän eteen ja kaukosäätimen käteen. Ollin onnellinen.

--

Tällästä. Siinä oli mun sairaalassaolo- aika. Kirjoittelen vaikka ens kerralla, että mitä tekonivelleikkaukseen vaaditaan! :--) 

muah, moiks ! 

Paimiossa pt.2

Hei kaikille ! Mä varoitan nyt jo että nää tulevat tekstit ei välttämättä ole edellisten päiväkirjamerkintöjen kanssa samaa tasoa, koska muhun pumpattii ahkeraan lääkkeitä ja nukuin aika paljon. Enjoy !

23.1.

Herätys about 7 aikoihin joidenki saatanan verikokeiden takia. Eihän musta ole vielä verta imettykään. No kokeet otetaan ja mut tullaan kampeemaan istumaan ja aamupalaa syömään. Istuminen ei ole varsinaista istumista, ei mun pää kestä sitä vielä. Mulla oli vaan tyynyjä selän takana ja pääty oli nostettu ylös.
Mä olin saanut edellispäivänä antibioottia ja samaa tavaraa muhun oli laitettu myös yöllä. Unen laatu oli muistaakseni ihan ok siihen nähden mitä mulle oli tehty edellispäivänä.
En mä oikeesti muista tästä päivästä mitään muuta kuin sen, että ortopedit kävi taas käymässä ja lupasivat että pääsen dreenistä irti, mutta muut letkut täytyy vielä pitää. No dreenistä pääsin irti ja samalla sain jalan pois paketista. Tukisukkaa siinä pidettiin mutta mun nilkkaa alko polttamaan senkin kanssa niin sekin piti heivaa hemmettiin. Ei tarvinnut mitään kiristyssiteitä tai muuta kun pidin polvessa koko ajan kylmää, että mustelmaa ja turvotusta ei tulisi. Olin tosi iloinen siitä kun pääsin siitä sidemäärästä eroon ja tukisukkaa ei tarvinnut pitää. Dreenin reikä alkoi vuotamaan aika railakkaasti illalla ja suttasin sitä myöten yhden tyynyliinan, oman jalkani ja pyyhkeen joka laitettiin jääpussin alle.
Mä yritin olla tietokoneella illalla, mutta lääkityksen takia mulle tuli niin nopeasti huono olo, että ehdin olla siinä tunnin verran. Vanhemmat toi mulle eilen nettitikun mummilta lainaan niin pääsin nettiinkin erakoituminen vs. sari 0-1. Fysioterapeuttikin kävi päivällä, mut huonoon aikaan. Dreenu oli otettu vartti ennen ft:n tuloa pois, ja määräyksissä sanotaan että dreenin poisoton jälkeen ei saa liikkua kahteen tuntiin. No se olis ollu niiden letkujen kanssa vaikeeta.
Syöminen ei ollut mun juttu sinä päivänä. Sain ehkä about puolet, jos sitäkään kaikesta ruuasta alas.
 Nukkumaan 10 aikoihin.

24.1

Herätys taas 7 aikaa. ''Nimi ja syntymäaika''. Teki mieli sanoa että Anneli Järvinen 311269-6969. Pikkasen olin kyrpiintynyt. Sama rutiini kun eilenkin. Puol kasin maissa pääty ylös ja tyynyillä vähän apua että saan syötyä. Sain kaks lusikallista puuroa alas, mut kompensoin sen juomalla. Lääkärien iso kierto. Ja isolla mä meinaan ISOA. Huoneessa oli about 20 kandia, viis ortopediä, 2 fysioterapeuttia ja sairaanhoitajia.
Mun ''oma'' ortopedi tulee ensin huoneeseen ja huudahtaa et ''LAITA SE JALKA HETI SUORAAN'' mä olin ihan äimänä, et mitä helvettiä sä oikeen selität sehän on suorana? (myöhemmin tajusin, että tarkoitti sitä että polvitaipeen alla ei saa olla tyynyä, että se oikeesti TAIPUU suoraksi.)
Kierrolla mun sängyn vastapäätä oli ihan sikasöpö kandi ja olin iha punasena, koska en ollu päässy suihkuun ja olin ihan zombien näköinen ilman mitään muutakaan. Sain kuulla, että nivelsiteitä piti siirtää alaspäin, että ortopedit sai polven taivutettua suoraksi. Ei ihme, että on vähän arka.

ortopedi: -Sarin leikkaus oli tosiaan odotettua vaikeampi, sen suuren valguskulman takia ja siksi leikkauksessa meni pidemmän aikaa.
minä: -Ole hyvä.
ortopedi: -Kiitos.

Pääsin KAIKISTA letkuista irti (en viitsi mainita kaikkia koska häpeän ihan hitosti osaa niistä) tarkoittaen siis kipupumppua aka, epiduraalipuudutusta. Pääsin myös kanyylin johdoista eroon. Pääsin käymään kävelytelineellä vessassa. Jumppari pelästyi kun viiletin sen kanssa metrin liian pitkälle huoneen ovelta, jossa oli tarkoitus kääntyä takaisin.
Ruokailut meni taas persiilleen, mutta mä kompensoin mun syömättömyyttä nesteillä.
Iltapäivällä pikkuveli ja iskä tuli käymään. Se oli pikkuveljelle ehkä paskin käynti sairaalssa ikinä ja mulle paskin aika vierailuun, koska mun polveen särki aivan hir-ve-äs-ti. Veli oli ihan valkoinen ja näytti siltä, että itkee kohta. Äiti sano, että me ollaan oltu ainakun kaksosia. Tunnetaan toistemme tunnetilat niinkun toinen ne tuntis ja kärsitään jos toinen kärsii.
Ilta meni samalla tavalla kuin ennenkin: sain napapiikin, join pelkän teen enkä syönyt iltapalaa ja sammutin valon 10 aikaa huoneesta.

25.1.

Perjantai. Paskat.
Taas verikokeen otto ja aamupala 7 ja 8 välillä. Sain myös ihan mahtiuutisen. MÄ PÄÄSEN SUIHKUUN.
Ortopedinkin näin äkkiä käytävällä ja lupasi, että jos syön kunnolla niin mulle ei tarvitse tiputtaa punasoluja takaisin. Lupasin alkaa syömään. (tää lupaus meni karille myöhemmin). Pääsin suihkuun ja sain omat housut päälle ja mun olo tuntui heti paljon paremmalta ja terveemmältä.
Harjoiteltiin kepeillä kävelyä ja se oli mulle kivemman oloista kun kävelytelineen kanssa meno. Polvea yritettiin painaa alustaa vasten koukkuun ja saada sitä koukkuunkin, joka oli helpompaa ja kivuttomampaa kuin suoristaminen. Kaikki jänteet ja muut on niin tiukassa että se kipu, joka sinne taakse tulee on takareisikireys potenssiin 10.
Poispääsy sairaalasta luvataan maanantaiksi jos polvi menee tarpeeksi suoraan. JES.
Ruokailut meni persiilleen ja äiti toi mulle illalla Hesen kanasalaatin, josta mulle tuli vatsa kipeäksi. Täti tuli illalla käymään kummitytön ja serkkujen kanssa. Sain viikon viidennen muumilimupullon.
Äiti oli toisen pikkuveljen kanssa käymässä ja täytyy sanoo et tää ei oo ehkä niin empaattista sorttia kuin vanhempi-nuorempi veli on. Voi tietty auttaa asiaa, että tää on tottunut sairaalympäristöön, kun taas toinen ei ole koskaan tykännyt sairaaloista.

Samat iltapaskat kun ennenkin. Kännykän akku kärsii kun käytän sitä illalla kun mesetän kamujen kanssa.

--

Tälläistä ! :--) Seuraavat voi olla suppeampia, koska u know, viikonloput sairaalassa ei ole mitään tapahtumarikkaita.

Paimiossa part 1.

21.1.2013

Saapuminen osastolle klo 14.00.
 Voi perse, kaksinhuone, en siis saa telkkaa itelleni. No toivottavasti ei ole höpöttävää ja utelevaa sorttia.
Hoitajat kyselee kaiken normaalin ruokavaliosta, allergioista, sairaalavaatteista, lääkkeistä ja kertaavat peruasiast, kuten suihkussa käymisen.
Itken tosi moneen kertaan kun selaan facebookia, kun aattelen asioita, kun äiti laittaa viestiä.
Iltapäivä kuluu superhitaasti ja näykin päivällisestä noin puolet alas. Jännittää ihan sikana.
Kuudelta tuodaan iltalääkkeet ja saan ekan napapiikin, jonka tarkoitus on estää veritulppien muodostumista. Kuuden aikoihin mä alan jäätymään. Mua jännittää ihan sikana ja se purkautuu kylmänä. Veikkaan kylmyyden ja kuumeisen olon johtuvan siitä, kun olen pidättänyt sitä jännitystä sisälläni.
Menen kahdeksan aikaan suihkuun kylmän käytävän kautta ja paleltaa. Seison tulikuuman veden alla monta minuuttia ja kattelen polvea vikoja kertoja. Siinä on pitkä musta viiva tussilla piirrettynä, kun ortopedit (kolme kappaletta, kaikki miehiä) kävi päivällä tsekkaamassa tilanteen. Lateraali oli kuulemma ok.
9 aikaan illalla diapami naamaan ja nukkumaan.

Herään. Mulla on lämmin katon kelloa, ihan kun olisin nukkunut monta tuntia, mutta mitä kello näytti? 10.08pm. DAMN.
Otan puhelimen kunnolla käteen ja alan juttelemaan ihmisten kanssa facebookissa. Kunnes kaveri käskee nukkumaan: ''Sä oot ihan sekasin, pistä pää tyynyyn.''
Sipsutan vessaan pyydän uuden diapamin, nielen sen ja pistän silmät kiinni.

22.1.

Herätys kuudelta. ''tässä olis tää hiilihydraattijuotava''. Maistuu ihan ananakselta mutta en mä sitä alas saa, saan juoda vajaa puol lasia vettä sen sijaan. Saan nukkua vielä tunnin verran. Sitten tullaan taas herättämään. Tällä kertaa lakanoiden vaihtoon ja tyynyjen suojaamista varten. Menen vessaan 20 yli seitsemän rauhoittavan ja kortisonin napattuani. Pesen hampaat ja naaman. Menen ulos vessasta ja rupean itkemään kun nään vanhemmat ulkopuolella osastolla. Ne tulee sisälle ja kysyy olotilaa ja mä rupen pillittämään ja rutistan mun kasvopyyhettä kuin hädän edessä. Halaan molempia. Äiti tulee huoneeseen sisälle ja istuu sängyn reunalle. Viimeiset päivitykset facebookiin ja twitteriin vanhan jalan kanssa. 7.55 ja mua ruetaan viemään nukutussaliin. Viimeiset parut äitille ja isälle alakerrassa ja sitten mennään.
Hetken saan maata aivan rauhassa sängylläni ja sitten mun täytyy könytä siihen operaatiopöydälle, joka on heräämössä. Mä olen paniikissa. Mä olen pidättänyt sitä jännitystä sisälläni ja nyt se tulee ulos ja kunnolla. Mulle annetaan normaalia enemmän rauhoittavaa ja itken kun mut pakotetaan kyljelleen ja sikiö- asentoon, että muhun saa epiduraalipuudutteen ja muut laitettua. Tunnen pienen piston selässä, enkä muista enää mitään.


---


Mä herään ja oon täysin virkee. Mä nään, että mulla on vielä se näkösuojalakana mun edessä ja mua harmittaa kun en nää mitään. Kaks hoitajaa on mun pääpuolessa ja se helpottaa et mä en ole yksin.
minä:- onks se ohi jo?
hoitsu: - on se, nyt revitää suojateippejä pois
minä: - laittakaa jännetuppeen kortisonia, se on kipeä ja siellä on rasti.
hoitsu: - (puhuu jotain jollekin)
hoitsu: - tunsiks sä jotain?
minä: - ai kuin nii?
hoitsu: - no se kortisoni meni jo
minä: - ai jaa.. mis mun nalle on?
hoitsu: - tossa se on sun tyynyllä vieressä
ortopedi: - se olis nyt sitten ohi !
minä: - onks se jalka nyt suora?
ortopedi: - juu, on se.
minä: itken ja kiitän ortopediä

Kuus naista nostaa mut mun sänkyyn takaisin ja pääsen heräämöön. Hoitajat on ihmeissään kun oon niin pirteä, juttelevainen ja hyvävointinen ison leikkauksen jälkeen. Yks neljästä ortopedistä kävi katsomassa mua vielä heräämössä ja kyseli oloa ja jotain muuta, en mä muista enää.
Tunnin olin heräämössä ja juttelin hoitajien kanssa muunmuassa potkiasista, wanhojen jatkoista ja -risteilyistä, mitä kaikkia lukiossa nyt onkaan. :) Pääsin ylös huoneeseen ja huonekaveri toteaa, että olet sä ainakin pirteän oloinen! 5 minuuttia huoneessa, puhelin käteen ja kuva facebookiin.

 Heräämössä mulle oli sanottu, että äiti oli soitellut ja kysellyt, että joko mä olen siellä. Leikkaus oli kestänyt pidempään kuin oli pitänyt, ja se oli huolissaan. (puspus!) Äiti soittaa mulle ja kysyy et olenks mä hengissä. Olen mää, sanoin. Sanoi että niillä menee iskän kans hetken aikaa et tulevat, mut tulevat kuitenkin. Mulla ei ollut mitään hätää kun olin puhelimenkin saanut käteen. Veli soitti ja rupesin pillittämään. noku ne kaikki lääkkeet ja sairaala ja kaikki.. Sain vettä ja olin taivaassa. Mulla oli ihan HIRVEE jano ja sain vettä ja ja ahh. Äiti ja iskä tuli kattomaan ja olin niin ilonen, vaik olinkin loppuillasta väsynyt kaikista lääkkeistä ja vastaavista.. Silti jaksoin puhua kavereille illalla facessa..