me, me and me

Mä en ole ikinä hyväksynyt itseäni. Median pyörittämien ulkonäköpaineiden ja ihailtavien luonteenpiirteiden sisällä oleminen ei ole koskaan ollut mun juttu. Mä olen aina yrittänyt olla ennenkaikkea rehellinen itselleni ja rehellinen muille. Mä olen joskus yrittänyt olla joku muu, joku mukavampi joku onnellisempi ja joku ystävällisempi.
Se rooli ei oo ikinä istunut mulle normaalilla tavalla, se on tuntunut aina väärältä.

Mun elämänfilosofiaan on aina vähän kuulunut se, että kaikkea täytyy kokeilla. Ehkä siksi mun on täytynyt kokeilla kaikkia luonteenominaisuuksia, mitkä niistä sopii mulle ja mikä on mun juttu. Onko musta mihin elämässä ja jos musta on johonkin niin oonko siinä ihan jees vai ihan superhyvä. Tuleeko musta toivoton tapaus vai jotain ihan mahtia yhteiskunnan kannalta tai edes jonkun ihmisen kannalta. Millon kannataa pitää suunsa kiinni ja millon sanoa mielipiteensä. Arvokas taito jonka mä olen tässä lähiaikoina oppinut: milloin kannattaa olla hiljaa.

Vuosien saatossa mä olen oppinut millainen ihminen mä olen. Jokaiselta meistä löytyy niitä huonoja ja hyviä luonteenpiirteitä, mutta mun kohdalla voisi ajatella että melkein jokainen luonteenpiirre voi osua kumpaan laatikkoon vain. Mä olen jääräpäinen, itsepäinen, hieman narsisti mutta kuitenkin osaan ajatella muitakin, olen ärsyttävän positiivinen ja kettumainen ihminen. Mä kuulun niihin ihmisiin joita ei kannata ärsyttää tai joille ei kannata ryttyillä. Mä olen muutaman kerran meinannut saada köniini sen takia kun olen niin ärsyttävän leikkimielinen ja lapsellinen joskus. Musta paras tapa testata uutta ihmistä kaveriporukassa on vähän kakaramaisesti härnätä sitä. Mä olen aina ollut vähän jätkämäinen, mikään tyttömäisyys ei ole ikinä iskenyt muhun. Iän myötä musta on tullut vähän prinsessamaisempi. vaikka edelleen viihdyn ahkerasti löysissä housuissa ja istun kuin pojat.
Mulla on musta huumorintaju ja jotkut ei joskus käsitä miten rankoilla aiheilla voi heittää huulta, mutta se on ollut mulle selviytymiskeino tähänkin asti.

Läheisistä on tullut mulle käsittämättömän tärkeitä viimeisen vuoden aikana. Mulle on tullut jostain maailmankolkasta tunteet. Tai sitten uskaltaudun vain näyttämään niitä nykyisin. Tykkään hirveesti kun joku on koko ajan lähellä, mut liika läheisyys on silti liikaa. Tarvin edelleen sen oman ajan. Tai jos ahdistaa niin vain muutama ihminen saa mut vedettyä sieltä ahdistuksesta ulos.

Mä opin myös ihan lähiaikoina arvostamaan mua itseäni. En ehkä ihan rakasta omaa kroppaani mutta osaan elää sen kanssa ja ymmärsin, että mitä väliä sillä vaatteen kokolapulla on ? Kunhan vaate istuu ja laskeutuu kauniisti ja mulla on hyvä olla siinä. Haluan näyttää vaatteessa hyvältä ja tuntea olevani oma itseni. Mun paino on noussut muutaman kuun aikana, mut mä päätin, että vaa'an lukemalla ei ole mitään väliä ja miksi pitäisikään olla? Jos mä en kelpaa tällaisena tai tämän näköisenä niin en kelpaa sitten ollenkaan. Enköhän mä löydä ihmisiä, jotka arvostaa mua minuna. Ei jonain toisena. Mä en jaksa yrittää miellyttää ihmisiä. Mä haluan olla oma itseni, mun itseni ja muiden takia.

-Sari

kuulumisia

Pienen epävirallisen kesätauon jälkeen on hyvä jatkaa kirjoittamista. Mulle on tapahtunut enemmän ja vähemmän kaikkeä tässä reilu kuukauden sisään. Valtion leipiin lähtivät velvollisuuttaan täyttämään lähes mun koko kaveripiiri. Poikaystävä, serkku, veli ja monen monta kaveria lähtivät heinökuun alusta armeijan kirjaviin ja siitä lähtien olen elänyt mun vanhan elämän mukaisesti mun arkipäiväni. Mulla on ollut tosi yksinäinen olo, kuitenkin olen jo tottunut siihen, että aina on joku jonka kanssa aikaa viettää. Aika kuluu yksin ollesakin väkisin, olen kuitenkin yrittänyt kehittää itselleni tekemistä ja odotettavaa.

Ensimmäiset viikot oli mulle vaikeimmat. Sain satunnaisia ahdistus- ja paniikkikohtauksia ja itkeskelin paljon. Vietin päivät huoneessani ja mietin miten tästä selvitään. Itkin pienimmästäkin pahan olon tunteesta tai jos joku sanoi jotain suhteestani. Siviilissä olleista kavereista oli suurin apu.  Heille pystyin kertomaan pahasta olosta, ikävästä ja kiroamaan jonkun sanomisista. Pahin olo helpotti kun kaikki muut paitsi poikaystävä olivat ensimmäisillä lomilla. Olin iloinen kun sain veljen hetkeksi kotiin, vaikka ei tehty mitään normaalista poikkeavaa oli silti helpotus tietää että toinen on kotona hetken ja että se välittää. Ollaan kuitenkin aina oltu toistemme tukena, hyvässä kuin pahassakin.  Ensimmäiset lomat olivat pidemmät ja näinkin serkkuani yhtenä maanantaina. Meistä on tullut läheisimpiä vuoden/parin sisään ja olen tästä tosi iloinen. Meitä yhdistää niin moni asia, että olisi hullua heittää sellaista ystävyyttä hukkaan. Serkkuni on siis vapaaehtoisena suorittamassa palvelustaan ja oli ihana pitää sellainen tyttöpäivä, käytiin syömässä ja puhuttiin silmät suut täyteen kaikkea mahdollista. 

Poikaystävän päästyä kahden (!!) kiinnioloviikonlopun jälkeen lomille olin onnellinen. Kolme kokonaista päivää meidän käytössä. Ikinä olisi uskonut, että arkipäiväisistä asioista tai toisen läsnäolosta voi tulla niin hyvä olo. Olin tajuttoman onnellinen ja onnellisena saatoin poikaystävän takaisin pysäkilleen ja takaisin palvelukseen pidempien lomien jälkeen.

Toisen ollessa poissa pidempään pienemmät asiat saa isoja merkityksiä kun nähdään. Erillään olo vahvistaa meitä ja ollaan tajuttu kuinka paljon toinen toiselle merkitsee. Samalla on vahvistunut se tunne, että tää on se ihminen, jonka kanssa haluan elää tulevaisuudessa ja jonka kanssa haluan jakaa kaikki hyvät ja huonot hetket. Yhteinen tulevaisuus on toistaiseksi kaukainen, mutta ei mahdoton ajatus. Asutaan molemmat vielä toistaiseksi kotona eikä kummalakaan varsinaisesti ole kiire kotoa pois. Mä alan kuitenkin kaipaamaan omaa henkilökohtaista tilaa ja omaa itsenäistä elämää. Yksin asuminen olisi mulle kuitenkin mahdotonta. Tällä tilanteella pärjäisin hyvin, mutta mitä jos mulla on reuman kanssa paha päivä? Tulevaisuus näyttää sitten joskus millaista mun elämä tulee olemaan, kuitenkaan just nyt en jaksa murehtia huomisesta vaan elän tässä päivässä. 

(Kuvat:weheartit.com)

- Sari