Hei kaikille!
Jos teitä ei kiinnosta syvällinen teksti niin älkää lukeko tätä pidemmälle, koska tää on pelkkää syvällistä tekstiä.
Mulla on ollut ihan ihmeellisiä vaiheita tässä viimeisten kahden viikon aikana. Välillä tekis mieli satuttaa itseää tai päästä täältä pois ja välillä oonkin sitten ihan happy happy. Ne happy happyt on yleensä koulussa, missä on kaikki kaverit piristämässä päivää. Ja ne kaikki masikset kotona niin, että itken yksin huoneeni pienessä nurkassa mun elämää.
Yleisesti ottaenhan mun elämässä ei ole mitään vikaa. Mä en vaan tykkää siitä kun mä tiedostan koko ajan, että mä en koskaan tule varmaan saamaan sellasta ''normaalia'' elämää mitä keskiverto ihmiset elää. Musta ei voi tulla yleisurheilijaa ja mitä pidemmälle ajattelen niin se laulajanurakin mistä olen välillä haaveillut, tuntuu tosi mahdottomalta.
Mun päässä pyörii niin paljon ajatuksia, että mun on vaikea pitää niitä hallinnassa.
Mua mietityttää mun koulunkäynti, tuleva ammatinvalinta, onko musta koskaan mihinkään ja se, että kenen kanssa tuun tän kaiken joskus jakamaan.
Tulevaisuus pelottaa mua. Mä en tiedä mitä mä tuun tekemään mun elämällä. Tällä hetkellä mun elämässä on varmaan vaan kaks asiaa. 1. kahden vuoden päästä mä olen ylioppilas, siitä voidaan sitten keskustella että millaisella menestyksellä ja 2. monen vuoden piina on ohi puolen vuoden kuluttua, toivottavasti. Mua pelottaa, että mitä mä tuun tekemään lukion jälkeen ja miten mä siellä tulen menestymään ja saanko joskus ammatin. Mulla on niin monta ammattia mielessä, että mun on vaikea rueta keskittymään vaan yhteen. Mä haluaisin kuuluisaksi, että ihmiset, jotka on epävarmoja itsestään niinkuin mäkin nyt, uskaltaisivat unelmoida. Ja ihmiset jotka ei tiedä muusta elämästä kun omastaan oppisivat arvostamaan omaansa ja elämään sitä. Toisaalta, jos musta tulisi kuuluisa mua pelottaa se, että kaikki mun ennen yksityiset asiat levisivät kaikkien tietoon, ja se että jos mä ajaisin joskus ylinopeutta levisi kaikelle maailmalle tietoon ja siten mut leimattaisi huonoksi ihmiseksi. Kaikki tekee virheitä, se kuuluu ihmisten elämään, mutta mun mielestä olennaisinta on se, että osaa katua tekemiään virheitä.
Mun unelma olisi se, että reuma nousisi kaiken kansan tietoon. Mulle on aivan sama tapahtuuko se mun kautta vai jonkun muun kautta, mutta ihmiset ei saa pelätä että reuma tarttuu kosketuksesta, ja mun mielestä ihmisten täytyy saada tietää millaisten vaikeuksien kanssa me reumaihmiset joudutaan oikeasti kamppailemaan. Totta kai on varmasti vaikeampiakin sairauksia, esimerkiksi syöpä, mutta reuma on kanssa vaikeaa ja sen kanssa täytyy oppia elämään ja sitä myöten osaa arvostaa pieniä asioita. Mä en halua nyt että saatte sellaisen kuvan että vähättelen muita sairauksia, koska näin ei todellakaan ole! Mä haluan että ihmiset uskaltaisi tutustua ihmisiin, joilla on jokin pitkäaikainen sairaus ja mä haluan että ihmiset ei pelkäisi sairaita ihmisiä, koska ihmisiähän mekin ollaan. Mä haluan, että pyörätuolista tulisi aivan normaali, arkipäiväinen asia, kaikille ihmisille. Mua sattuu joka kerta kun menen kaupungille ja joudun istumaan pyörätuolissa ja se kuinka mua tuijotetaan, kuin ruttoa tai vastaavaa, ei tunnu kivalta koska uskomatonta kyllä, mullakin on tunteet. Mun pää toimii vaikka mun jalat olisikin kipeät. Jo pelkästään se, etten edes istu pyörätuolissa vaan nojaan siihen saa ihmiset tuijottamaan. Tulkaa sanomaan jos on jotain asiaa, mä voin kyllä vastata jos on jotain kysyttävää ja voin rueta kiistelemään jos asia niikseen tulee.
Mun suurin pelko mun tulevaisuuden suhteen on kuitenkin se, että kenen kanssa mä tulen sen jakamaan. Mulla on maailman ihanin ystäväpiiri ja perhe joka tukee mua, mutta kun mun mielestä jokaiselle on joku jossain, se yksi ja oikea jonka kanssa on aina hyvä olla, niin totta kai olisi mukavaa jos mä löytäisin sen ihmisen, ja mahdollisimman pian. Musta on vaan jotenkin tosi yksinäistä kökkiä sairaalassa, ja vaikka kuinka kavereillekin yrittäisi vihjailla niin ei ne ymmärrä tulla käymään, jos joudun sen kaksikin päivää siellä olemaan. Mun suurin unelma liittyy aika vahvasti tähän aiheeseen. Mä toivon, että se ihminen jonka kanssa mä tulen elämäni viettämään olisi mun ensimmäinen ja viimeinen rakkaus. (siirappista i know.. mut asia on vaan näin.) Musta olisi vaan tosi mukavaa ettei tarvitsisi tuntea turvattomuutta monen eri ihmisen kanssa ja että voisi lopun elämäänsä uskoutua sille yhdelle ihmiselle ja tietää että tuli mitä tuli, toinen on aina tukena.
Moni teistä jäi varmaan miettimään tota normaali elämä- juttua, mä ainakin itse jäin. Multa jäi oikeastaan rehellisesti sanottuna lapsuus väliin. Reuman takia mun on pitänyt oppia ottamaan vastuuta jo tosi varhaisessa vaiheessa ja lääkkeet on pitänyt aina ottaa oikeaan aikaan, piikit olen opetellut alusta asti pistämään itse, koska toiset ei osaa. Mä en ole oikeastaan koskaan pystyt leikkimään sellaisia leikkejä, mitä mun ikäiset olisi leikkineet. Ala-asteella otin ilon irti välitunneista niin pitkään kun pystyin. Välitunneilla leikittiin aina kirkkistä, lipun ryöstöä, kymmentä tikkua laidalla tai vastaavaa. Useimmiten mut laitettiin johonki etsimään tai vastaavaan, koska en saanut juosta tai vastaavaa. Kaikkein eniten nautin kuitenkin siitä kun sain hyppiä hyppynarua ja twist- narua. Mä en voi urheilla nykyisin samalla tavalla kun monet mun ikäiset urheilee. Mä olen niin huonossa kunnossa että pyöräileminenkin on vaikeaa. Uinti on mulle ainut vaihtoehto ja kyllähän mä sitä yritän harrastaa. Mä olen vain niin epävarma itsestäni ja kropastani että sekään ei ole mulle mitään herkkua. Mä haluaisin pystyä osallistumaan koulun liikuntatunneille, jotka on olleet multa kiellettyjä viidennestä luokasta lähtien. Mä rakastan juoksemista ja mua harmittaa etten mä voi juosta päivittäin tai edes muutama kerran viikossa jotain tuttua reittiä. Mä en voi edes kävellä, koska se tuntuu pidemmän päälle jaloissa ja selässä.
Mulla ei ole koskaan ollut niin paljon kavereita kuin nyt. Lukio on muuttanut mun elämää moneltakin kannalta ja voi olla, että olisin ammattikoulussa kokenut samoin, mutta tällä hetkellä vaikka en lukiosta tykkääkään olen iloinen että menin lukioon. Koska mä olen tutustunut siellä samankaltaisiin ihmisiin kuin minä ja tutustunut vanhoihihn kavereihin uudestaan. Aikuisten maailmassa elettyäni mulla ei ole koskaan ollut mun omaikäisiä kavereita. Nyt on ja mä olen oikeesti iloinen siitä, silti aina uusien ihmisten kanssa tekemisiin joutuminen pelottaa mua, siksi että miten ne muhun suhtautuu ja nauraako ne mulle. Mä en ole osallistunut mihinkään rankempiin bileisiin, koska mä en tunne siitä olevan mun imagolle mitään hyötyä, että menen katsomaan kun muut vetää päänsä täyteen ja mä vaan olen ja siirrän kavereita vessaan oksentamaan.
Pieni mahdollisuus siitä, että mä en ehkä voi joskus saada lapsia, kaivaa mua sisällä. Mä olen aina halunnut omia lapsia, ja vaikka adoptio ei ole huono ajatus, on kuitenkin ihan eri asia saada oma lapsi ja kasvattaa siitä pikkuisesta kääröstä omanlaisensa itsenäinen nuori joka jaksaa tapella äitiään vastaan. Mä toivon että se mahdollisuus etten saisi omia lapsia olisi olematon tai että edes se ei toteutuisi, koska joku päivä mä haluan saada lapsen. Terveen lapsen. Lapsen jonka ei tarvitsisi kärsiä tätä kaikkea mitä mä olen kokenut. Ja jos mun lapsi joskus saa reuman, no, ainakin äitinsä osaa vaatia oikeaa hoitoa! :)
Tästä tuli nyt tosi pitkä teksti ja mä toivon, ettette menneet ihan sekaisin. Mä voisin jatkaa tästä aiheesta vielä pidempäänkin, mutta mun on nyt pakko lukea historiaa!
heips ja kuullaan! xx
Yleisesti ottaenhan mun elämässä ei ole mitään vikaa. Mä en vaan tykkää siitä kun mä tiedostan koko ajan, että mä en koskaan tule varmaan saamaan sellasta ''normaalia'' elämää mitä keskiverto ihmiset elää. Musta ei voi tulla yleisurheilijaa ja mitä pidemmälle ajattelen niin se laulajanurakin mistä olen välillä haaveillut, tuntuu tosi mahdottomalta.
Mun päässä pyörii niin paljon ajatuksia, että mun on vaikea pitää niitä hallinnassa.
Mua mietityttää mun koulunkäynti, tuleva ammatinvalinta, onko musta koskaan mihinkään ja se, että kenen kanssa tuun tän kaiken joskus jakamaan.
Tulevaisuus pelottaa mua. Mä en tiedä mitä mä tuun tekemään mun elämällä. Tällä hetkellä mun elämässä on varmaan vaan kaks asiaa. 1. kahden vuoden päästä mä olen ylioppilas, siitä voidaan sitten keskustella että millaisella menestyksellä ja 2. monen vuoden piina on ohi puolen vuoden kuluttua, toivottavasti. Mua pelottaa, että mitä mä tuun tekemään lukion jälkeen ja miten mä siellä tulen menestymään ja saanko joskus ammatin. Mulla on niin monta ammattia mielessä, että mun on vaikea rueta keskittymään vaan yhteen. Mä haluaisin kuuluisaksi, että ihmiset, jotka on epävarmoja itsestään niinkuin mäkin nyt, uskaltaisivat unelmoida. Ja ihmiset jotka ei tiedä muusta elämästä kun omastaan oppisivat arvostamaan omaansa ja elämään sitä. Toisaalta, jos musta tulisi kuuluisa mua pelottaa se, että kaikki mun ennen yksityiset asiat levisivät kaikkien tietoon, ja se että jos mä ajaisin joskus ylinopeutta levisi kaikelle maailmalle tietoon ja siten mut leimattaisi huonoksi ihmiseksi. Kaikki tekee virheitä, se kuuluu ihmisten elämään, mutta mun mielestä olennaisinta on se, että osaa katua tekemiään virheitä.
Mun unelma olisi se, että reuma nousisi kaiken kansan tietoon. Mulle on aivan sama tapahtuuko se mun kautta vai jonkun muun kautta, mutta ihmiset ei saa pelätä että reuma tarttuu kosketuksesta, ja mun mielestä ihmisten täytyy saada tietää millaisten vaikeuksien kanssa me reumaihmiset joudutaan oikeasti kamppailemaan. Totta kai on varmasti vaikeampiakin sairauksia, esimerkiksi syöpä, mutta reuma on kanssa vaikeaa ja sen kanssa täytyy oppia elämään ja sitä myöten osaa arvostaa pieniä asioita. Mä en halua nyt että saatte sellaisen kuvan että vähättelen muita sairauksia, koska näin ei todellakaan ole! Mä haluan että ihmiset uskaltaisi tutustua ihmisiin, joilla on jokin pitkäaikainen sairaus ja mä haluan että ihmiset ei pelkäisi sairaita ihmisiä, koska ihmisiähän mekin ollaan. Mä haluan, että pyörätuolista tulisi aivan normaali, arkipäiväinen asia, kaikille ihmisille. Mua sattuu joka kerta kun menen kaupungille ja joudun istumaan pyörätuolissa ja se kuinka mua tuijotetaan, kuin ruttoa tai vastaavaa, ei tunnu kivalta koska uskomatonta kyllä, mullakin on tunteet. Mun pää toimii vaikka mun jalat olisikin kipeät. Jo pelkästään se, etten edes istu pyörätuolissa vaan nojaan siihen saa ihmiset tuijottamaan. Tulkaa sanomaan jos on jotain asiaa, mä voin kyllä vastata jos on jotain kysyttävää ja voin rueta kiistelemään jos asia niikseen tulee.
Mun suurin pelko mun tulevaisuuden suhteen on kuitenkin se, että kenen kanssa mä tulen sen jakamaan. Mulla on maailman ihanin ystäväpiiri ja perhe joka tukee mua, mutta kun mun mielestä jokaiselle on joku jossain, se yksi ja oikea jonka kanssa on aina hyvä olla, niin totta kai olisi mukavaa jos mä löytäisin sen ihmisen, ja mahdollisimman pian. Musta on vaan jotenkin tosi yksinäistä kökkiä sairaalassa, ja vaikka kuinka kavereillekin yrittäisi vihjailla niin ei ne ymmärrä tulla käymään, jos joudun sen kaksikin päivää siellä olemaan. Mun suurin unelma liittyy aika vahvasti tähän aiheeseen. Mä toivon, että se ihminen jonka kanssa mä tulen elämäni viettämään olisi mun ensimmäinen ja viimeinen rakkaus. (siirappista i know.. mut asia on vaan näin.) Musta olisi vaan tosi mukavaa ettei tarvitsisi tuntea turvattomuutta monen eri ihmisen kanssa ja että voisi lopun elämäänsä uskoutua sille yhdelle ihmiselle ja tietää että tuli mitä tuli, toinen on aina tukena.
Moni teistä jäi varmaan miettimään tota normaali elämä- juttua, mä ainakin itse jäin. Multa jäi oikeastaan rehellisesti sanottuna lapsuus väliin. Reuman takia mun on pitänyt oppia ottamaan vastuuta jo tosi varhaisessa vaiheessa ja lääkkeet on pitänyt aina ottaa oikeaan aikaan, piikit olen opetellut alusta asti pistämään itse, koska toiset ei osaa. Mä en ole oikeastaan koskaan pystyt leikkimään sellaisia leikkejä, mitä mun ikäiset olisi leikkineet. Ala-asteella otin ilon irti välitunneista niin pitkään kun pystyin. Välitunneilla leikittiin aina kirkkistä, lipun ryöstöä, kymmentä tikkua laidalla tai vastaavaa. Useimmiten mut laitettiin johonki etsimään tai vastaavaan, koska en saanut juosta tai vastaavaa. Kaikkein eniten nautin kuitenkin siitä kun sain hyppiä hyppynarua ja twist- narua. Mä en voi urheilla nykyisin samalla tavalla kun monet mun ikäiset urheilee. Mä olen niin huonossa kunnossa että pyöräileminenkin on vaikeaa. Uinti on mulle ainut vaihtoehto ja kyllähän mä sitä yritän harrastaa. Mä olen vain niin epävarma itsestäni ja kropastani että sekään ei ole mulle mitään herkkua. Mä haluaisin pystyä osallistumaan koulun liikuntatunneille, jotka on olleet multa kiellettyjä viidennestä luokasta lähtien. Mä rakastan juoksemista ja mua harmittaa etten mä voi juosta päivittäin tai edes muutama kerran viikossa jotain tuttua reittiä. Mä en voi edes kävellä, koska se tuntuu pidemmän päälle jaloissa ja selässä.
Mulla ei ole koskaan ollut niin paljon kavereita kuin nyt. Lukio on muuttanut mun elämää moneltakin kannalta ja voi olla, että olisin ammattikoulussa kokenut samoin, mutta tällä hetkellä vaikka en lukiosta tykkääkään olen iloinen että menin lukioon. Koska mä olen tutustunut siellä samankaltaisiin ihmisiin kuin minä ja tutustunut vanhoihihn kavereihin uudestaan. Aikuisten maailmassa elettyäni mulla ei ole koskaan ollut mun omaikäisiä kavereita. Nyt on ja mä olen oikeesti iloinen siitä, silti aina uusien ihmisten kanssa tekemisiin joutuminen pelottaa mua, siksi että miten ne muhun suhtautuu ja nauraako ne mulle. Mä en ole osallistunut mihinkään rankempiin bileisiin, koska mä en tunne siitä olevan mun imagolle mitään hyötyä, että menen katsomaan kun muut vetää päänsä täyteen ja mä vaan olen ja siirrän kavereita vessaan oksentamaan.
Pieni mahdollisuus siitä, että mä en ehkä voi joskus saada lapsia, kaivaa mua sisällä. Mä olen aina halunnut omia lapsia, ja vaikka adoptio ei ole huono ajatus, on kuitenkin ihan eri asia saada oma lapsi ja kasvattaa siitä pikkuisesta kääröstä omanlaisensa itsenäinen nuori joka jaksaa tapella äitiään vastaan. Mä toivon että se mahdollisuus etten saisi omia lapsia olisi olematon tai että edes se ei toteutuisi, koska joku päivä mä haluan saada lapsen. Terveen lapsen. Lapsen jonka ei tarvitsisi kärsiä tätä kaikkea mitä mä olen kokenut. Ja jos mun lapsi joskus saa reuman, no, ainakin äitinsä osaa vaatia oikeaa hoitoa! :)
Tästä tuli nyt tosi pitkä teksti ja mä toivon, ettette menneet ihan sekaisin. Mä voisin jatkaa tästä aiheesta vielä pidempäänkin, mutta mun on nyt pakko lukea historiaa!
heips ja kuullaan! xx
kuvat:weheartit.com
