seuraavat kaksi viikkoa, matkin Naantalin aurinkoo

Kuka tunnustaa eläneensä elämänsä silleen kuin olisi halunnutkin?
Mä en. Paljon on sellaisia asioita mitä oisin voinut tehdä toisin, paljon anteekspyydettävää ja paljon annettavaa. Mut koska aikaa ei voi kääntää ja mä olen nyt vasta tajunnut että jokainen elää vain kerran, niin miksen mä nyt eläisi sitä elämää jota olen halunnutkin elää?
Mä olenkin elänyt nyt tasan niinkuin mä haluan. Mä otin itseäni niskasta kiinni ja päätin laskea suojamuuriani, se on korkea ja pitkä kuin Kiinan muuri. Mun suojamuuriin kuuluu se, että jos joku on mulle vähänkin kiltimpi kuin normaalisti niin alan epäilemään ihmisen tarkoitusperiä. Onko se tosissaan? Kettuileeko se? Otan yleensä varman päälle, en ole oma itseni ihmisen seurassa ja kettuilen. Ei kivaa. Päätin siis laskea muuria ja olla ihmisille kiltimpi ja oma itseni. Joo, siihen kuuluu edelleen ironisuus, sarkastisuus ja kettuilu, mutta ei niin suurissa määrin kuin normaalisti. Yritän myös olla vihaamatta ketään. Se on helppoa. Mä en suoranaisesti ole ketään koskaan vihannutkaan, mun lista ihmisistä joita en voi sietää on vain aika pitkä. Ennen kaikkea päätin olla itselleni kivempi. En vihaa itseäni ja soimaa itseäni jostain turhasta, enkä syytä itseäni jos mulla on huono fiilis jonkun toisen ihmisen takia. Annan itselleni anteeksi ja muistan hymyillä. Pidän itsestäni huolen.

Mistä tälläinen totuus mun päähän tuli? Mun elämä on ollut pelkkää menoa nyt kesälomalla, eikä mulla ole mitään valittamista, päinvastoin. Mä olen aina halunnut elää tällä tavalla. Mä tykkään juhlia ja viettää aikaa kavereiden kanssa. Yleensä kun me ollaan kavereiden kanssa keskenään niin me nauretaan paljon ja keksitään kaikkea hullua, ei välttämättä mitään fiksuja, mutta hulluja ideoita. Mä olen spontaani ja mä elän spontaanilla ja extempore- fiiliksellä. Mä olen valmis lähtemään mihin vaan kolmen vartin varoitusajalla. Mä tykkään mun kavereista ja kesästä. Mä tykkään siitä fiiliksestä mikä meillä on aina kun me nähdään, porukalla kun porukalla.

Okei tää on reumablogi ja mä puhun täällä vaan jostain normaalista shitistä. Missä reuma? No totuus on se, että mä en anna reuman haitata mun menoa. Kivut kärsitään sitten jälkeenpäin, mutta mitään tekemääni en ole katunut sen takia, että olisi ollut kipuja jälkeenpäin. Kipuja tulee kaikille ja niistä täytyy vain päästä yli ja särkylääkkeet tehoaa aika tehokkaasti.
Mulla ei ole reuman suhteen mitään uutta. Mulla on nilkka vaivaillut pidemmän aikaa, mutta mä saan siihen aina kortisonia kun tarvitsen ja se auttaa hetkeksi. Kyynärpäässä on vissiin taas jotain nesteentapaista, mutta se ei haittaa mun menoa niin kauan kun se taipuu ja se ei turpoa hervottomaksi. Tekonivel toimii kuin rasvattu ja mä olen saanut positiivista palautetta siitä kuinka mun liikkuminen ja yleinen olemus on muuttunut mielettömästi muutamassa vuodessa, ehkä jopa muutamassa kuukaudessa. Loppujen lopuksi, kuten olen monta kertaa maininnutkin, kaikki on kiinni omasta asenteesta. Jos päättää ettei luovuta, niin luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Mä en anna periksi ennen kuin maailma romahtaa päälle, ja juuri nyt näyttää siltä ettei se ole romahtamassa vielä pitkään aikaan!

Hyvää ja ihanaa kesän jatkoa kaikille ja muistakaa elää omalla tavallanne ! :)