Paimio pt.3

26.1

Herätys puol kasin maissa. Kukaan ei tullut herättämään verikokeiden ottoon, en mäkään olis töissä lauantaina muuta kun väkipakolla. Sairaalassakin mä olen vain väkipakolla. Mulla pyörii mielessä se, että on lauantai ja kaverit vois olla kivoja ja tulla käymään, jos niitä vähän auttais.. Tän idean myötä laitan joskus 9 maissa mun kaverilleni Annikalle viestiä, että jos ne pääsis käymään tavalla tai toisella (en nyt rupea viestin todellista sisältöä tähän selittämään). 

 Mä pyydän hoitajalta vahvemman särkylääkkeen ja sen saatuani luen hetken kirjaa ja puolen tunnin lukemisen jälkeen mä nukahdan. Herään kolmen vartin päästä ja mun olo on tokkurainen, ja sehän onkin vallan mainio aika ottaa itsestään valokuva ja laittaa se instagramiin ja facebookiin! 

Vastaus tekstiviestiin tulee noin kymmeneltä; ei ehdi kun on kouluhommia. Mä rupeen itkemään. Mä en ole nähnyt mun kavereita viikkoon ja kun mä maanantaina lähdin koulusta niin ne ei ees oottanee et oisin sanonu moikat. Mä torkun taas ja torkunkin lounaaseen asti. Tai no teknisesti ottaen ennen lounasta, heräsin varttia ennen kuin tarjotin iski pöytään. 

''Onpahan ainakin syömisen arvoista ruokaa.'' Possunleikkeitä ja tosi kermaista kasviskiusausta. n-a-m. Syön lautasen tyhjäksi. Täyttelin ristikoita ja kattelin leffaa kahteen asti. Äiti tulee joskus 3 maissa käymään. Äiti ehtii just saamaan kamppeet kasaan ja istumaan sängyn viereen kun ovelta kuuluu varovainen koputus ja ovi aukee. 

Annika: -Mooi

minä: -Mitä, miten, kuin, miten sä siinä oot?

Annika tuli käymään ja mä olin ehkä onnellisin ikinä. Ei kukaan oo koskaan tehnyt mulla tollasta !

Annika oli hypännyt paikalliseen bussiin ja matkannut sillä meidän kotiseudulta Turkuun (tää matka kestää joku 45 minuuttia), kävellyt Puutorilta Kauppatorille ja hypännyt sieltä bussiin joka tulee Paimion sairaalan eteen. Siis se, että toinen on nähnyt sellaisen vaivan, että se on päässyt mua kattomaan on ihan käsittämätöntä! 

Juteltiin siinä tunnin verran vähän kaikesta enemmänkin koulusta ja tavasta millä asioita hoidetaan. Annika lähti joskus 4 maissa ja mulle tuotiin ruokaa. Taisin mä syödä ellen sekota sunnuntaihin. 

Laitoin äitille viestiä, että olen taas yksin ja se tuli takaisin. Katseltiin elokuvaa, äiti nyppi mun naamasta mustapäitä ja hiero mun selkää. 

  Iltarutiinit normaalit, Oisin halunnu kattoo Putouksen mut vieruskaveri ei vissiin hyväksyny mitään muuta kun  Ylen ohjelmat, joten odotin seuraavaan päivään. Kavereiden kanssa juttelua facessa (ihan koneella) ja pää tyynyyn. 

27.1

Sunnuntai. 

Herätys taas puol kasilta. Mun päähän ei mahdu mitään muuta ajatusta kuin se, et mä voin päästä huomenna kotiin. Helvettiin sieltä sairaalasta, omaan sänkyyn nukkumaan, kissoja halaamaan ja silittämäät ja kattomaan töllöstä mitä. ikinä. haluan.

Tosiaan heräsin puol kasilta taas siihen et tuodaan aamupala. Söin leivän jossa oli maksamakkaraa päällä. 

 Äiti soitti ja sanoin ettei tarvi tulla kattomaan tänään, jos huomenna pääsen kotiin ni ei ole mitään järkeä ajaa Paimioon tänään. Torkuin taas vaihteeksi. Mä tajusin et mun koko sairaalassa olo on mennyt melkein siinä kun mä olen torkkunut ja nukkunut. Ei ihme jos yöllä nukkuu vähän levottomasti. 

Mun sunnuntai meni leffoja katsellessa (tein virheen ja katoin Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturin loppuun, hyi saatana), sarjoja katellessa (Uutisvuoto, Putous..) ja niin. Luin mä kirjaakin ja juttelin kavereille.

Tajusin myös et mun kynnet on kasvanee ihan sikana viikon aikana. Mähän siis pureksin kynsiäni tai niin, nypin niitä. hups? Paha tapa, josta en ole päässyt vielä eroon. Sairaalassa on ollu helpompi olla nyppimättä, kun on ollut kanyyliä kädessä ja kyynärpää on ollut kipeä ja muuta..

 Yritin jumppailla mun polvea suoraksi. Suoraan, koukkuun, suoraan, koukkuun. 

Siinähän se mun sunnuntai oli. 

28.1 

Tätä päivää mä olen odottanut, mä kutsun sitä, tuomiopäiväksi.

Herätys seiskalta. Arvatkaa mihin? KYLLÄ. 

vampyyri: -Huomenta, tarvis verikokeita ottaa
mä: -entä jos mä en anna mun kättä?
vampyyri: - anna nyt vaan niin päästään tästäkin

Lääkkeet ja aamupala tuodaan taas puol kasin aikaan. Mulle ei sanota mitään, mut tieto siitä, että ortopedit tulee tänään kattomaan, saa mut taivuttamaan mun jalan suoraan, vaikka kyyneleet silmissä. Ja niinhän mä teenkin. Ja kun ortopedi tulee ja katsoo ensin huonekaverin ja antaa tälle tuomionsa on mun vuoro.

Ortopedi pyytää taivuttamaan polvea ja mähän teen niinku pyydetään. Ortopedi kyselee kaikenlaista ja mä vastailen. Vastaan, että pärjään kyllä kotona, koska äiti jää mun kanssa ainakin viikoksi, saan housut ja sukat ite jalkaan enkä tarvi apua suihkussa käymisessä. Pääsen myös itse vessaan ja pystyn kävelemään kepeillä. Ortopedi kuuntelee ja antaa tuomionsa: ''no jos me nyt lasketaan sut kotiin tänään''. JES. 

Mä saan reseptit vahvempiin särkylääkkeisiin ja verentulppaestolääkkeeseen. Mä soitan äitille, taksille, iskälle ja fysioterapeutille. Joudun tulemaan Paimion taksilla kotiin, mut ei se mitään, kunhan pääsen sinne nopeasti. Saan olla kotona vasta puol neljän maissa, että joku on sitten mun kanssa kotona. Fysioterapian saan keskiviikoksi.

Mun päivä menee hitaasti. Sairaanhoitajaopiskelija auttaa mua pakkaamaan ja sit mä vaan odotan, että mä pääsen kotiin. 

Ruoka ei mee alas, koska ne lihapullat oli valehtelematta niin sitkeitä, että jos oisin heittäny yhden niistä seinään, se ois kimmonut takaisin mun käteen.

Juttelen kaverille, lataan puhelimeni, nukun päikkärit, laitan kotiinpaluuvaatteet päälle. Saan haavanhoito-ohjeet ja muut tarvittavat liput laput. 

Kolmelta taksi tulee hakemaan ja mä sanon adios Paimion sairaalan leikkausosastolle.

Tulin kotiin ja rojahdin sohvalle ja sain iison vesilasin nenän eteen ja kaukosäätimen käteen. Ollin onnellinen.

--

Tällästä. Siinä oli mun sairaalassaolo- aika. Kirjoittelen vaikka ens kerralla, että mitä tekonivelleikkaukseen vaaditaan! :--) 

muah, moiks !