viime postauksessa puhuin ideasta, joka mulla oli toteutuksen alla, mutta se veisi vielä aikaa. No tänään ois sen yllärin aika. Pohjustan ensin hieman.
Mä en ole hirveästi ottanut kantaa Heinolan reumasairaalan konkurssi-ilmoitukseen, ainakaan täällä blogissani. Nyt olisi sen hetken aika.
Teksti, jonka alle kirjoitan pian, on oikeasti mun kouluaine. Harjoiteltiin äidinkielen tunnilla äidinkielen esseekokeeseen ja kirjotettiin joko otsikko- tai aineistoessee (käykää katsomassa googlesta mitä nämä käytännössä tarkoittavat). Itselleni valitsin aiheeksi otsikkoesseen, koska kyseinen valmiiksi annettu otsikko toi mieleeni heti Heinolan. Esseeni otsikko on myös tämän postauksen otsikko. Tekstin kirjoittaminen herätti mussa tosi vahvoja tunteita ja valehtelematta itkin tunnilla kirjoittaessani esseetä. Pidemmittä puheitta, saatte vähän maistiaista siitä, miten mä koulussa kirjotan. (toim. huom. päivämäärät ja nimet eivät välttämättä ole oikein, näin minä ne muistan jostain lukeneeni, terv. valokuvamuisti)
Maaliskuun 29. päivä vuonna 2010 Helsingin Sanomat, Iltalehti, Iltasanomat, Turun Sanomat ja kymmenet muut sanoma- ja verkkolehdet ilmoittivat Suomen kansalle uutisesta, joka tulisi muuttamaan satojen, jopa tuhansien ihmisten elämää: Heinolan reumasairaala on jättänyt konkurssihakemuksen. Rautaisen ammattitaidon, aidon välittämisen ja huolenpidon keskus oli mennyttä.
Reumasairaalan konkurssi-ilmoitus pysäytti maailmani kirjaimellisesti. Tunteiden kirjo ja ajatusten määrä oli vaihteleva. Konkurssi ei tullut minulle yllätyksenä. Olin kuullut huhuja, mutta en ollut niistä huolissani, en uskonut sairaalan lopettamisen olevan mahdollista. Muistan päivän, jolloin luin konkurssipäätöksestä. Luettuani artikkelin Iltalehden verkkosivuilta olin järkyttynyt, peloissani ja shokissa. Järkytyin, että niin annettiin tapahtua, pelko tulevaisuudesta ja tuttujen puolesta ja shokki, josta en toipunut muutamaan päivään.
Sairaalaa oli yritetty pelastaa ennen uutista. Itse konkurssi-ilmoitus sai kuitenkin ihmiset liikkeelle. Addressiin kerättiin nimiä, mielenosoituskin järjestettiin, jopa suoraan päättäjiin yritettiin vaikuttaa. Kirjoitin nimeni addressiin, mutta en tehnyt muuta. Tiesin taistelun olevan hyödytöntä, reumasairaalaa ei voitu pelastaa.
Olin itse turta uutisesta. En kyennyt kuin vihaamaan KELA:a, reumasairaalan päärahoittajaa, ja päättäjiä. Reumasairaalan lopettaminen ja hoidon keskittäminen viiteen yliopistolliseen keskussairaalaan ja terveyskeskuksille oli ja on järjetön ajatus. Yliopistollisten reumapoliklinikoilla tulisi olemaan järkyttävät jonotusajat, lääkäri saattaisi joskus olla sama, kuntoutusta sieltä ei saisi ja lääkäriajat eivät riittäisi edes tervehtimiseen.
Reuma on aina ollut sairaus, joka vaatii tietynlaista hoitoa ja ennen kaikkea ammattiosaamista. Terveyskeskuksen päivystykset ja yliopistolliset sairaalat eivät yksinään pysty näitä palveluja takaamaan. Miksi KELA vähensi kuntoutujien lähettämistä Heinolan reumasairaalaan? Miksi säästölinjan piti jatkua erikoissairaanhoitoonkin? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kaltaiseni turhautuneen potilaan on turha edes yrittää vastata.
Pieni helpotus reumaperheille ja ennen kaikkea reumanuorille ja -lapsille suotiin, kun huhti-toukokuussa 2010 saapui kirje KELA:lta kotiin. Valinta uusista kuntoutuspaikoista oli tehtävä: Kangasalan Apila vai Helsingin Orton? Valitsin Helsingin. 16- vuotiaana houkuttivat shoppailumahdollisuudet, mutta suurimpana tekijänä päätökseeni vaikutti jo Heinolasta tuttu lääkärini. Tutun lääkärin kanssa on helppo jatkaa yhteistyötä.
Heinolan reumasairaala tarjosi potilaalle kaiken saman katon alta: toiminta- ja fysioterapian, mahdollisuuden nivelpistoksiin anestesiassa, koulutoiminnan, magneetti- ja röntgenkuvauspalvelut, laboratoriokokeet ja lääkärin vastaanoton. Sairaalasta ehti kehittyä minulle toinen koti. Henkilökunnasta tuli minulle toinen perhe ja allasosastosta terapiapaikka. Konkurssi-ilmoituksen saapuessa tuntui kun minulta olisi viety koti. Paikka, jonne oli aina turvallista mennä ja tiesit, että oli sinulla mikä vain hätänä, sinua kuunneltaisiin ja lohdutettaisiin aina. Paikka, jossa tiedettiin mitä kipu on ja millaista sen kanssa eläminen on. Paikka, jossa sait olla oma itsesi.
Helsinkiin ensimmäistä kertaa saapuessa oli tunne kuin petturilla. Helsinki oli paikkana karu, toiminta oli vasta alkanut ja olin niiden ensimmäisten joukossa, jotka sitä pääsivät kehittämään ja testaamaan. Kaikki oli uutta: ihmiset, joskin kaksi hoitajista ja lääkäri olivat Heinolasta tuttuja, rakennus, ympäristö ja toimintatavat. Olen käynyt Helsngissä nyt reilu kolme vuotta ja toiminnan rutinoituminen on auttanut ja ihmisistä on tullut osa uutta perhettä. Olen saanut Helsingistä paljon uusia ystäviä, joita en Heinolasta koskaan saanut. Pienemmät kuntoutujaryhmät mahdollistavat nopean ja intensiivisen tutustumisen koko kuntoutujaryhmään. Heinolan reumasairaalassa potilasryhmät olivat hyvin isoja, joten tutustuminen oli minulle, silloin ujona nuorena, vaikeaa.
Ajatus Heinolan reumasairaalasta on silti kuin ruosteinen veitsi haavassa, joka kääntyy aina vatsassa, kun Heinola mainitaan. Konkurssiuutinen muutti maailmankuvaani ja minua. Olen jo tottunut ajatukseen, ettei reumasairaalaa enää ole ja olen iloinen nykyisestä kuntoutuspaikastani. Ortonissa on mahdollisuus vain konkreettiseen kuntoutumiseen ja liikkumiseen, muuta KELA ei rahoita. Olen kuitenkin lähtenyt Helsingistä kotiin täynnä energiaa ja mieli täynnä uusia näkökulmia maailmaan, ei täynnä lääkkeitä.
-Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti