minusta tulee hän

Hei kaikille!

Viimeisestä kerrasta ei ole hirveästi kulunut aikaa, mutta nyt on sellainen olo, että mun on pakko jakaa tää teidän kanssanne. 

Meidän lukio tarjoaa opiskelijoille oman äidinkielenkurssin. ÄI10- kurssi on sisällöltään luovaa kirjoittamista ja mun blogissa tulee varmasti olemaan niitä tekstejä aika paljonkin. Tämä tuleva teksti on yksi tehtävänanto, joka tuli kurssille toteuttaa. 

Aiheena oli valita omasta elämästä jokin muisto: ensimmäinen suudelma, ensimmäinen seurustelusuhde, joku tietty päivä, juhla, hetki, tunnetila tai muu vastaava ja palauttaa se hetki/muisto mieleen niin tarkasti kuin kykeni ja kirjoittaa siitä. Tarinaa sai ja pitikin hieman värittää, kärjistää ja kuvailla mahdollisimman tarkasti. 

Tehtävä oli mulle henkilökohtaisesti tosi vaikea, tiesin heti minkä muiston valitsisin, mutta kun olin tkestin kirjoittanut mietin, onko se liian henkilökohtainen. Päätin kuitenkin julkaista tekstin meidän yksityisessä kurssin sisäisessä blogissa muiden kurssilaisten luottevaksi. Tarina piti kirjoittaa tyylillä minusta tulee hän- eli siis, kaikki minäkerronta tuli jättää pois ja tarkastella muistoa tavallaan ulkopuolisen näkökulmasta. Helpotuksena mulle oli se, että mun ei tarvinnut hirveästi muistoa kärjistää. En tehnyt sitä oikeastaan muuten kuin muutin päässäni tilanteiden ajankulkua. Pidemmittä puheitta mun muisto hänen näkökulmasta. 

Hän makasi väsyneen ja kalpean näköisenä sairaalasängyllä. Keltainen sairaalapaita roikkui hänen päällään ja hänen silmiensä alla oli tummat renkaat. Hän hymyili näppäilessään puhelintaan. Hänen kätensä olivat mustelmilla ja täynnä pieniä rupisia pisteitä, neulojen jälkiä. Hänen jalassaan oli paksu side, joka alkoi nilkkaluusta ja loppui puoleen reiteen. Paidan kaksi ylintä nappia olivat auki ja paidan kauluksesta näkyi vaaleaa teippiä, joka piti kipupumppua paikoillaaan. Hän oli viettänyt paljon aikaa makuuasennossa ja nukkumalla. Hän oli pystynyt pitämään kavereihinsa yhteyttä puhelimen netin ansiosta. Vain muutama ihminen tiesi, mitä hänelle oli tehty.

Hänen vieressään oleva pöytä oli täynnä tavaraa: dvd:itä, kirjoja, ristikoita, kyniä ja tietokone. Sängyn takana olevassa pistorasiassa oli neljä johtoa kiinni: tietokoneen latausjohdon, kännykän latausjohdon, sängyn johdon ja hänen vieressään seisovan tippatelineen johdot kiemurtelivat mitkä missäkin. Hän oli onnellinen, mutta väsynyt. Hän hymyili hymyä, joka ei tuntunut sammuvan ollenkaan. Hän oli nälkäinen, mutta ruoka ei maistunut. Hän oli nukkunut paljon, mutta hän oli silti hyvin väsynyt. Hän oli särkylääkehuuruissa, mutta silti kipeä. Vaikeuksista huolimatta hän tunsi olonsa onnelliseksi. Hänen unelmansa oli vihdoin toteutunut: hänen ei tarvitsisi sietää enää kipeää, jatkuvasti elämää vaivaavaa, jalkaa. Kipu olisi takanapäin, käveleminen olisi vaivatonta, mutta harjoitusta vaativaa. Seistessä hänellä olisi varmempi olo. Hänellä oli kuitenkin vielä parantumisprosessi edessä, eikä prosessi ollut niin vaivaton, kuin hän luuli.

Sairasloma kestäisi vielä pitkään. Kirurgi oli sanonut, että hän olisi keppipotilaana ainakin 3 kuukautta. Hän ei suostunut siihen, hän oli periksiantamaton. Kirurgi ilmoitti myös, että hänen jalkansa ei menisi enää niin hyvin koukkuun kuin ennen, siihen hän oli valmis, mutta näytti kirurgille tämän olleen väärässä. Hänen luonteessaan on jääräpäisyys ja periksiantamattomuus samassa paketissa. Hän on itsepäinen ja motivoitunut, kun niin haluaa. Tämän asian kanssa hän oli motivoitunut, hän oli odottanut tätä seitsemän vuotta. Hän päätti parantua nopeasti ja niin hän parantuikin, kivutonta se ei kuitenkaan ollut. Jalkaa suoristaessa tuntui kuin joku olisi vetänyt sisältäpäin vastaan. Hän kuitenkin tiesi, että hänen elämänsä tulisi muuttumaan ja hän oli oikeassa. Hän oli valmis tekemään muutoksen eteen töitä ja niin hän tekikin. Hän oli kuusi viikkoa sairaslomalla ja palasi sitten kouluun. Hänellä oli uudenlainen elämänasenne. Hän oli iloisempi, positiivisempi ja täynnä voimaa ja elämäniloa. Hänen elämänsä todella muuttui ja hän näkee sen itsessään parhaiten.

Uutinen, joka pysähdytti

Hei kaikille,

viime postauksessa puhuin ideasta, joka mulla oli toteutuksen alla, mutta se veisi vielä aikaa. No tänään ois sen yllärin aika. Pohjustan ensin hieman. 

Mä en ole hirveästi ottanut kantaa Heinolan reumasairaalan konkurssi-ilmoitukseen, ainakaan täällä blogissani. Nyt olisi sen hetken aika. 

Teksti, jonka alle kirjoitan pian, on oikeasti mun kouluaine. Harjoiteltiin äidinkielen tunnilla äidinkielen esseekokeeseen ja kirjotettiin joko otsikko- tai aineistoessee (käykää katsomassa googlesta mitä nämä käytännössä tarkoittavat). Itselleni valitsin aiheeksi otsikkoesseen, koska kyseinen valmiiksi annettu otsikko toi mieleeni heti Heinolan. Esseeni otsikko on myös tämän postauksen otsikko. Tekstin kirjoittaminen herätti mussa tosi vahvoja tunteita ja valehtelematta itkin tunnilla kirjoittaessani esseetä. Pidemmittä puheitta, saatte vähän maistiaista siitä, miten mä koulussa kirjotan. (toim. huom. päivämäärät ja nimet eivät välttämättä ole oikein, näin minä ne muistan jostain lukeneeni, terv. valokuvamuisti)

               Maaliskuun 29. päivä vuonna 2010 Helsingin Sanomat, Iltalehti, Iltasanomat, Turun Sanomat ja kymmenet muut sanoma- ja verkkolehdet ilmoittivat Suomen kansalle uutisesta, joka tulisi muuttamaan satojen, jopa tuhansien ihmisten elämää: Heinolan reumasairaala on jättänyt konkurssihakemuksen. Rautaisen ammattitaidon, aidon välittämisen ja huolenpidon keskus oli mennyttä.

              Reumasairaalan konkurssi-ilmoitus pysäytti maailmani kirjaimellisesti. Tunteiden kirjo ja ajatusten määrä oli vaihteleva. Konkurssi ei tullut minulle yllätyksenä. Olin kuullut huhuja, mutta en ollut niistä huolissani, en uskonut sairaalan lopettamisen olevan mahdollista. Muistan päivän, jolloin luin konkurssipäätöksestä. Luettuani artikkelin Iltalehden verkkosivuilta olin järkyttynyt, peloissani ja shokissa. Järkytyin, että niin annettiin tapahtua, pelko tulevaisuudesta ja tuttujen puolesta ja shokki, josta en toipunut muutamaan päivään. 

             Sairaalaa oli yritetty pelastaa ennen uutista. Itse konkurssi-ilmoitus sai kuitenkin ihmiset liikkeelle. Addressiin kerättiin nimiä, mielenosoituskin järjestettiin, jopa suoraan päättäjiin yritettiin vaikuttaa. Kirjoitin nimeni addressiin, mutta en tehnyt muuta. Tiesin taistelun olevan hyödytöntä, reumasairaalaa ei voitu pelastaa.

             Olin itse turta uutisesta. En kyennyt kuin vihaamaan KELA:a, reumasairaalan päärahoittajaa, ja päättäjiä. Reumasairaalan lopettaminen ja hoidon keskittäminen viiteen yliopistolliseen keskussairaalaan ja terveyskeskuksille oli ja on järjetön ajatus. Yliopistollisten reumapoliklinikoilla tulisi olemaan järkyttävät jonotusajat, lääkäri saattaisi joskus olla sama, kuntoutusta sieltä ei saisi ja lääkäriajat eivät riittäisi edes tervehtimiseen.

             Reuma on aina ollut sairaus, joka vaatii tietynlaista hoitoa ja ennen kaikkea ammattiosaamista. Terveyskeskuksen päivystykset ja yliopistolliset sairaalat eivät yksinään pysty näitä palveluja takaamaan. Miksi KELA vähensi kuntoutujien lähettämistä Heinolan reumasairaalaan? Miksi säästölinjan piti jatkua erikoissairaanhoitoonkin? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kaltaiseni turhautuneen potilaan on turha edes yrittää vastata. 

            Pieni helpotus reumaperheille ja ennen kaikkea reumanuorille ja -lapsille suotiin, kun huhti-toukokuussa 2010 saapui kirje KELA:lta kotiin. Valinta uusista kuntoutuspaikoista oli tehtävä: Kangasalan Apila vai Helsingin Orton? Valitsin Helsingin. 16- vuotiaana houkuttivat shoppailumahdollisuudet, mutta suurimpana tekijänä päätökseeni vaikutti jo Heinolasta tuttu lääkärini. Tutun lääkärin kanssa on helppo jatkaa yhteistyötä. 

            Heinolan reumasairaala tarjosi potilaalle kaiken saman katon alta: toiminta- ja fysioterapian, mahdollisuuden nivelpistoksiin anestesiassa, koulutoiminnan, magneetti- ja röntgenkuvauspalvelut, laboratoriokokeet ja lääkärin vastaanoton. Sairaalasta ehti kehittyä minulle toinen koti. Henkilökunnasta tuli minulle toinen perhe ja allasosastosta terapiapaikka. Konkurssi-ilmoituksen saapuessa tuntui kun minulta olisi viety koti. Paikka, jonne oli aina turvallista mennä ja tiesit, että oli sinulla mikä vain hätänä, sinua kuunneltaisiin ja lohdutettaisiin aina.  Paikka, jossa tiedettiin mitä kipu on ja millaista sen kanssa eläminen on. Paikka, jossa sait olla oma itsesi.

            Helsinkiin ensimmäistä kertaa saapuessa oli tunne kuin petturilla. Helsinki oli paikkana karu, toiminta oli vasta alkanut ja olin niiden ensimmäisten joukossa, jotka sitä pääsivät kehittämään ja testaamaan. Kaikki oli uutta: ihmiset, joskin kaksi hoitajista ja lääkäri olivat Heinolasta tuttuja, rakennus, ympäristö ja toimintatavat. Olen käynyt Helsngissä nyt reilu kolme vuotta ja toiminnan rutinoituminen on auttanut ja ihmisistä on tullut osa uutta perhettä. Olen saanut Helsingistä paljon uusia ystäviä, joita en Heinolasta koskaan saanut. Pienemmät kuntoutujaryhmät mahdollistavat nopean ja intensiivisen tutustumisen koko kuntoutujaryhmään. Heinolan reumasairaalassa potilasryhmät olivat hyvin isoja, joten tutustuminen oli minulle, silloin ujona nuorena, vaikeaa.

            Ajatus Heinolan reumasairaalasta on silti kuin ruosteinen veitsi haavassa, joka kääntyy aina vatsassa, kun Heinola mainitaan. Konkurssiuutinen muutti maailmankuvaani ja minua. Olen jo tottunut ajatukseen, ettei reumasairaalaa enää ole ja olen iloinen nykyisestä kuntoutuspaikastani. Ortonissa on mahdollisuus vain konkreettiseen kuntoutumiseen ja liikkumiseen, muuta KELA ei rahoita. Olen kuitenkin lähtenyt Helsingistä kotiin täynnä energiaa ja mieli täynnä uusia näkökulmia maailmaan, ei täynnä lääkkeitä. 

-Sartsa