Mä en tykkää tästä päivästä yhtään. Sen kerran kun aamulla oli oikeasti sellainen olo, että peiliin katsominen ei tehnyt pahaa, niin johan sekin olo päivän mittaan katosi. Joka kerta kun näin itseni heijastuksena peilistä tai ikkunasta tai mistä vaan koulussa, ei tehnyt hyvää. Eilen mulla oli kamala päivä, koska ei vaan tehnyt mieli näyttää hyvältä, koska olokaan ei ollut sellainen.
Mä en tykkää tälläisistä päivistä, koska joskus mulla on oikeasti tosi hyvä päivä siis silleen että peiliin katsominen ei tee pahaa. Mutta nyt se tekee. (tää osa kirjoitettu keskiviikkona, mutta käyhän se tähänkin päivään..)
Mä aloitin kuntoilun tosissaan viime viikkonloppuna, koska en jaksa katsoa nykyistä itseäni peilistä. Mä aloitin stressin purkamisen nyrkkeilysäkkiin ja kuntopyörään. Jokaisen pitäisi arvostaa sitä mitä on itselle annettu, joo mä tiedän, mutta entä jos ei vaan jaksa? Entä jos peiliin katsominen tekee oikeesti pahaa ja haluaisi vain kadota? Tai jäädä peiton alle makaamaan loppupäiväksi ja jättää kaikki katseet kääntämättä (niin hyvät kuin pahatkin) ja itkee tyynyä vasten. Jos oma kroppa ei vaan tunnu hyvältä, niin mitä sillon pitäisi tehdä? Mennä psykiatrille, puhua jonkun kanssa, yrittää muuttaa sitä kroppaa vai vaan totuttautua ajatukseen ja rakastaa itseään? Mä itse henkilökohtaisesti en usko, että niin kauan kuin mä en itse tykkää itsestäni, niin ei kukaan muukaan voi, koska se minä sä pidät itseäsi, heijastuu sun jokapäiväisessä toiminnassa ja fiiliksessä. Sä voit olla ihmisille mukava vaikka sun kroppa olisikin sun mielestä jotain muuta, mutta jotkut ihmiset huomaa että kaikki ei ole hyvin. Mun itsetunto on alhaalla nykyään. En tiedä miksi, mutta se satuttaa mua, koska mä olen joskus olllut ihan tyytyväinen itseeni, mutten enää. Mun käytökseni muita ihmisiä kohtaan ei silti ole muuttunut. Mä olen ystävällinen ja kohtelen ihmisiä niinkuin haluaisin niiden kohtelevan mua (uskontojee), mä olen rehellinen ja positiivinen ihminen, vaikka se positiivisuus ei mussa nykyään paljoa näykään. Mä pidän hauskaa kavereideni kanssa kun mulla on siihen mahdollisuus enkä kiusaa ketään, koska mä tiedän miltä kiusaaminen tuntuu. Jotain kettumaista läppää saatan joskus heittää, mutta se on mulle suojamuuri. Jos joku tulee liian lähelle mä alan kettuilemaan.
Mä olen aina toivonut, että jos ihmisillä on jotain mua vastaan, ne tulisi sanomaan siitä mulle suoraan. Tai jos mä olen loukannut jotakuta tahtomattani (mä en koskaan tee sitä tietentahtoen) tai ihan mitä vain, mutta mulle täytyy sanoa suoraan että voin korjata tilanteen, ja koska se on niin ala-asteen touhua, että käyttää jotain välikätenä tai juoruaa kylillä ja saan kuulla joltain muulta ihmiseltä että mitä musta on puhuttu. Mä itse olen ihminen, joka sanoo suoraan asiat niinkuin ne on, joten miksei muut voi olla mulle sellaisia?
Joskus mä olen voinut ja varmasti olenkin tehnyt paljon virheitä, ja tulen niitä jatkossakin tekemään, koska kukaan ei ole täydellinen, mutta se että on oppinut virheistään ja osaa katua niitä on elämässä olennaista. Mä olen kasvanut elämäni aikana ja kaikki mikä ei mua tapa tulee vahvistamaan mua ihmisenä, ja mä haluan elää mun elämäni mahdollisimman täysillä ja yrittää olla mahdollisimman iloinen ja hyvä ihminen ja toivottavasti se onnistuu, ulkonäköpaineista ja pahoista hetkistä huolimatta! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti